Lestadiolaisten rankkoja sielunhoitokäytäntöjä tutkiva Lapin yliopiston dosentti Aini Linjakumpu kysyy kesken tutkimustensa, mitä kaikkea uskonnolliset yhteisöt voivatkaan tehdä keskuudessaan.
Pakottavat ja alistavat sielunhoidolliset hoitokokoukset saivat muotonsa lestadiolaisten yhteisöissä 1960-luvulle tultaessa. Ankarimmillaan ja laajimmillaan ne olivat 1970-luvulla. Nyt 2000-luvulla ne ovat tulleet osin uudelleen käyttöön.
Aiemmin Linjakumpu on menestynyt poliittisen islamin kriittisenä tutkijana. Kysymykseen, miksi hän on nyt tarttunut lestadiolaisuuteen hän vastaa napakasti, ettei erottele uskontoja:
Internet on tuonut 2000-luvulla lestadiolaisten käyttämät hoitokokoukset ja muun alistavan vallankäytön yleisempään tietoisuuteen.
Linjakumpu luokittelee hoitokokouksen autoritaariseksi vallankäytöksi, jossa yhteisön rivijäsen on täysin vallankäyttäjän armoilla, kirjaimellisesti – sillä armossa säilymiselle täysi nöyrtyminen on ainoa edellytys.
Kirkon johto on ollut Linjakummun mukaan tietoinen lestadiolaisten hoitokokouksista jo 1970-luvulla, mutta mitään ei ole tehty.
– Kirkon puolelta tietyt tahot pyrkivät nyt avaamaan keskusteluita lestadiolaisuuden kipupisteistä. Hoitokokoukset ovat yksi niistä. Lestadiolaisuus on tärkeä osa kirkkoa monella tavalla, sekä uskonnollisesti että materiaalisessa mielessä. Kirkko on hankalassa tilanteessa, mitä tehdä näille itse asiassa aika hyville uskovaisille.
Enemmän lestadiolaisuudesta kerrotaan Linjakummun perjantaina 4. marraskuuta julkaistussa haastattelussa Kansan Uutisten Viikkolehdessä.
uutiskirje 
