Pintaa syvemmältä
Otsikko ei ole minun vaan The Economist -lehden, mikä tietenkin tuhatkertaistaa sen painoarvon. Tämä viikkolehti nimittäin jos mikään ymmärtää Lontoon Cityn tärkeyttä. Tässä tapauksessa lehti kuitenkin on järkyttynyt pankkien äsken paljastuneesta järjestelmällisestä korkotasomanipulaatiosta, joka tuntuu osoittavan, ettei mihinkään enää voi luottaa rahamaailmassa.
Libor-viitekoron mukaan määräytyvät nimittäin miljoonien ihmisten ja yhtiöiden maksamat tai saamat korot ympäri maailmaa. Nyt 300-vuotias lontoolainen Barclays-pankki on myöntänyt edustajiensa pyrkineen epärehellisin keinoin vaikuttamaan päivittäiseen korkotasoon. Monessa tapauksessa näin on tehty pankin voittojen ja sen kaupantekijöiden bonusten kasvattamiseksi, mutta pahimman pankkikriisin aikaan pyrittiin väärillä tiedoilla antamaan kuvaa pankin vakaasta asemasta. Pankki on myöntänyt väärinkäytökset ja suostunut maksamaan 360 miljoonan euron sakot Britannian ja Yhdysvaltojen viranomaisille, ja pankin amerikkalainen toimitusjohtaja Bob Diamond on eronnut tehtävästään. Muitakin suurpankkeja epäillään vastaavista korkomanipulaatioista, ja tutkimukset jatkuvat.
Sakkojen suuruus kertoo, miten vakavasti tähän petokseen suhtaudutaan. Tämä on itse asiassa vasta ensimmäinen askel korkoskandaalin selvittämisessä. Rikostutkimukset jatkuvat etenkin Yhdysvalloissa, kun taas Britannian puolella näyttää siltä, että viranomaiset ovat katsoneet pankkien tekemisiä läpi sormien. Yhdysvaltain senaatissa arvosteltiin tällä viikolla ankarasti Euroopan suurinta pankkia, Lontoossa nykyään päämajansa pitävää HSBC:ta, siitä, että se on auttanut huumekartelleja ja muita rikollisia tahoja rahanpesussa. Pankki, ennen tunnettu nimellä Hongkong and Shanghai Bank, edustaa Britannian siirtomaahistoriaa.
Nykyaikainen veroparatiisijärjestelmä sai alkunsa Lontoossa, kun Britannian muodollinen maailmanvalta korvautui hienostuneemmalla hallinnan ja vallan muodolla.
Pari kuukautta sitten paljastui USA:n suurimman pankin, JP Morganin, Lontoon-konttorissa pieleen mennyt spekulaatio, jossa pankki menetti noin kuusi miljardia dollaria. Jo pankkikriisin aikana amerikkalaisten rahalaitosten suurimmat tappiot tulivat Lontoossa tehdyistä satsauksista.
Tämä ei ole mikään sattuma. Lontoon meno saa Wall Streetin toiminnan näyttämään pyhäkoulun retkeltä, oli eräs amerikkalainen kommentti viimeisimpiin tapahtumiin. No, eihän sielläkään olla viattomia, mutta kommentissa on kuitenkin tietty pointti.
Itse olin tähän asti kuvitellut, että globaalitalouden uusliberalistinen nykykehitys on lähtenyt ennen kaikkea Yhdysvalloista, vaikka Margaret Thatcher sattui astumaan virkaansa jo 1979, vuotta ennen Ronald Reagania. Mutta lukiessani Nicholas Shaxsonin mainion kirjan Aarresaaret tajusin, että vanha emämaa on myös tämän uusliberaalisen politiikan emämaa ja että se alkoi saada konkreettista muotoa Lontoon Cityn pankkipiireissä jo 1960-luvulla.
Teoreettinen perusta laskettiin tosin jo 1947 Sveitsissä, jolloin Friedrich Hayek, Milton Friedman ja eräät muut perustivat Mont Pèlerin -seuran taistelemaan keynesiläisyyttä vastaan. Tämä tapahtui Sveitsin suurimpien rahalaitosten tuella ja veropako Sveitsin malliin onkin ollut tärkeä osa uusliberalismin käytäntöä. Brittitoimittaja Shaxson oli aloittanut tutkimalla veroparatiiseja, mutta huomannut niiden olevan vain osa (vaikkakin olennainen) suurista finanssikeskuksista ohjattua globaalitaloutta, jota hän kirjassaan hahmottaa. Englannin keskuspankin vanhoja asiakirjoja penkoessaan hän on löytänyt mielenkiintoisia pohdintoja Lontoon Cityn aseman puolustamisesta. Bank of England perustettiin jo 1694, mutta kansallistettiin vasta 1946, mihin asti se toimi Cityn pankkien keskinäisenä kerhona, ja itse asiassa se on senkin jälkeen edustanut lähinnä niitä enemmän kuin valtiota.
Britannia oli 1950-luvulla jo menettänyt suuren osan poliittisesta maailmanvallastaan, mutta maalla oli vielä aika paljon jäljellä taloudellisesta vallastaan. Britannian puntaa käytettiin vuonna 1957 noin 40 prosentissa maailmankaupasta. Keinoista säilyttää tätä asemaa maailman rahavirtojen keskipisteenä käytiin tiukkaa köydenvetoa hallituksen ja keskuspankin välillä. Jälkimmäinen voitti. Pankinjohtaja lordi Cobbold uhkasi suistaa hallituksen vararikkoon, mikäli se yrittäisi rajoittaa pankkien liikkumavapautta. Hän voitti muuten, mutta hallitus sai oikeuden rajoittaa Lontoon sijoituspankkien puntamääräistä lainausta. Tästä kuitenkin seurasi pankkien siirtymistä dollariin lainaustoimintansa valuuttana. Näitä ”eurodollarimarkkinoita” kukaan ei säännöstellyt. Tähän tilanteeseen jouduttiin siis 1950-luvun loppuvuosina tavallaan vahingossa, mutta joidenkin iloksi. Tästä kaikki alkoi.
”Nykyaikainen veroparatiisijärjestelmä ei aloittanut räjähdysmäistä kasvuaan Karibian palmusaarilta tai Zürichin vuoristomaisemista. Se sai alkunsa Lontoossa, kun Britannian muodollinen maailmanvalta korvautui hienostuneemmalla hallinnan ja vallan muodolla”, Shaxson kirjoittaa.
Yleensä ajatellaan Thatcherin ajamaa pörssisääntelyn äkillistä purkamista 1986 sinä alkuräjähdyksenä, ”Big Bang”, jolloin City ratkaisevasti lähti kasvamaan rahoituskeskuksena, mutta kehitys alkoi siis Shaxsonin mukaan jo paljon aikaisemmin, ja nimenomaan Britanniassa, eikä Yhdysvalloissa. Muutos perustui juuri siihen, että pääoma halusi välttää USA:n säännöstelyn ja samalla verotuksen. Tähän tarkoitukseen luotiin veroparatiiseja, kuten Jersey ja Caymansaaret. Tätä varten muokattiin myös Britannian rahamarkkinoita. Englannin pankin muistiossa vuodelta 1963 kyyninen asenne näkyy: ”Riippumatta siitä, kuinka vähän pidämme kuumasta rahasta, emme voi samaan aikaan harjoittaa kansainvälistä pankkitoimintaa ja kieltäytyä vastaanottamasta rahaa.”
Tällä oli myös poliittiset seuraamukset: ”Euromarkkinoiden saadessa jatkuvasti lisää bensaa liekkeihinsä pääoma aloitti hyökkäyksen yhteiskunnallisen vallan linnoituksia ja demokraattista kansallisvaltiota vastaan”, Shaxson toteaa. Tästä ei siihen aikaan keskusteltu julkisesti, mutta Shaxson on huomannut 1960- ja 70-lukujen arkistoja penkoessaan, että sääntelyviranomaiset eri puolilla maailmaa jo silloin pelkäsivät juuri sellaisia ongelmia, jotka romahduttivat maailmantalouden vuonna 2007 puhjenneessa kriisissä. Mutta Britannia (tai City) oli valinnut linjansa.
uutiskirje 
