Viimeinen sana
Viime talvena kokoomuksen presidenttiehdokas Sauli Niinistö haastoi kaikki suomalaiset osallistumaan lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen. Joskus on hyvin pienestä kiinni, miten nuoren elämä voi muuttua, hän sanoi eräässä kampanjatilaisuudessaan.
Viikko sitten perjantaina saatiin sitten selville, miten pienestä. Siitä, että nukkuu tarpeeksi, ei edes haista alkoholia ja siitä, että työnantajat palkkaavat nuoria. Hyvä puoli näinä ehtyvien eurojen aikana asiassa on se, ettei syrjäytymisen estämiseen tarvita ammattitaitoa eikä siten juuri rahaakaan.
Olen joskus tällä paikalla pohtinut, hyödyntävätkö päättäjät ollenkaan sitä valtaisaa tutkimusaineistoa, jota parin viime vuosikymmenen suomalaisesta yhteiskunnallisesta kehityksestä on olemassa. Nyt tuntuu, että ainakaan osa ei ole edes kuullut sellaisesta.
Markkinat muuttavat ihmiskäsitystä tunkeutuen sydämeen ja sieluun.
Niinistön peräänkuuluttamat ihan tavalliset asiat ovat sitä yhteisöllisyyttä, jonka perään yleensä huudetaan pari päivää jonkin kouluampumisen jälkeisessä moraalisen ryhdistäytymisen puuskassa. Sen jälkeen palataan arkeen, jossa päämääränä on vakiintuneiden yhteisöjen pirstominen ja murskaaminen täällä Euroopan syrjäkylissä, koska laajenneet markkinat vaativat niin.
Tämän viikon alussa ilmestynyt Yhteiskuntapolitiikka-lehden tuorein numero tarjoaa jälleen kerran tutkimustietoa siitä, missä mennään. Lehdessä julkaistiin tulokset pohjoismaisesta vertailusta, jossa tutkittiin sosiaalityöntekijöiden kokemuksia työnsä kuormittavuudesta.
Ei liene yllätys, että suomalaiset sosiaalityöntekijät ovat erittäin kuormittuneita ja ero muihin maihin on merkittävä. Miksi? Koska työntekijöistä on krooninen pula, koska 1990-luvun laman vahvistama aateilmasto johti säästömentaliteettiin. Se jäi päälle myös niissä kunnissa, joiden taloudellinen tilanne ei tätä edellyttäisi.
Sitten olivat politiikkamuutokset, jotka johtivat köyhyyden lisääntymiseen ja pitkittymiseen sekä perusturvan vuotamiseen. Ne kuormittavat sosiaalityöntekijöitä, mutta aivan varmasti myös köyhyyden kierteeseen ajautuneita vanhempia ehkäisten heidän kykyään tehdä ihan tavallisia asioita lapsilleen ja nuorilleen.
Se mitä Niinistö ja hänen työryhmänsä nyt haluavat ehkäistä on toisena aikana ja Niinistön toisessa elämässä ollut tietoinen tavoite. Kokoomuksen lähes yksinvaltaisena puheenjohtajana ja 1990-luvun valtiovarainministerinä hän oli muuttamassa Suomea siihen Margaret Thatcherin ihannoimaan suuntaan, jossa markkinat muuttavat ihmiskäsitystä tunkeutuen sydämeen ja sieluun.
Muutama vuosi sitten ilmestyi kirja Minä ja markkinavoimat, jota suosittelen ilman sarvia ja hampaita Niinistölle jatkotoimien pohjaksi. Kirjallisuudentutkija Liisa Steinby on siinä presidentin havaitseman ongelman juurilla.
Steinby kirjoitti, että demokratiaan kuuluvassa koulutuksessa ja kasvatuksessa keskeistä on kasvattaminen kansalaisuuteen. Siihen kuuluu moraalista kasvatusta, johon taas kuuluu tasa-arvon omaksumisen lisäksi kyky kehittää ja punnita keskenään erilaisia moraalisia vaihtoehtoja.
Nämä tavoitteet ovat kuitenkin jääneet syrjään koulutuksen keskittyessä lähes yksinomaan ammatilliseen ja tekniseen osaamiseen. Lisäksi nyt siihen halutaan liittää vielä yrittäjyyteen tähtäävää asennekoulutusta.
”Ihmisen näkeminen tuottamisen, kuluttamisen ja keskinäisen kilpailun näkökulmasta luonnollistetaan. Sitä ei sen sijaan pidetä enää oleellisena, että ihminen pystyy hahmottamaan kokonaisvaltaisesti ja kriittisesti maailmaa ja yhteiskuntaa, jossa elää.”
Tuottaminen, kuluttaminen ja jatkuva keskinäinen kilpailu. Tässä oravanpyörässä ei voi olla vain voittajia. Häviäjistä huono-onnisimmat ovat niitä, jotka ”syrjäytyvät” tai oikeammin syrjäytetään. Tätä ei pelkästään ihan tavallisilla asioilla korjata.
uutiskirje 
