Maailmaa kiinnostaa se, minkälaista ulkopolitiikkaa Yhdysvaltain presidentti harjoittaa. Amerikkalaisia sen sijaan kiinnostaa sisäpolitiikka ja erityisesti talous.
”Kysymys on taloudesta, typerys”. Tästä sanonnasta tuli lentävä lause Bill Clintonin voitokkaassa kampanjassa vuonna 1992 ja sama pätee nytkin.
Barack Obama sai perinnöksi George W. Bushilta talouskriisin. Nyt mitataan, uskotaanko yhä Obamaan tilanteen korjaajana vai kuulostavatko republikaanien Mitt Romneyn seireeninlaulut houkuttelevammilta.
Keskiluokkakin on pudonnut tulonjaossa suurituloisten kyydistä.
Äänestäjien eteen on vyörytetty bruttokansantuotetta, velkaantumisastetta, uusia työpaikkoja ja kauppatasetta.
Mittareista useimmat kertovat kokonaistilanteesta. Vaaliväittelyissä ei ole juuri puhuttu niiden taakse kätkeytyvästä todellisuudesta. Se on sinänsä ymmärrettävää, sillä presidentin puoluekannasta riippumatta on eriarvoisuus kasvanut jo vuosikymmeniä.
Tietoa on kyllä saatavissa, jopa hätkähdyttävää sellaista. Seuraavassa siis salaiset kansiot – aivan julkisista lähteistä.
Köyhyys lisääntyy
Yhdysvaltain väestönlaskentatoimisto (US Census Bureau) julkaisi syyskuussa vuosittaisen köyhyysraporttinsa.
Raportin mukaan 46 miljoonaa amerikkalaista oli viime vuonna virallisen köyhyysrajan alapuolella. Luku on suurin yli puoleen vuosisataan.
Köyhien suhteellinen osuus on kasvanut nopeasti. Bushin aikana se nousi 11,7 prosentista 13,2 prosenttiin. Obaman ensimmäisenä vuotena 2009 luku oli 14,3 prosenttia.
Viime vuoden köyhyysaste oli 15,0 prosenttia. Se on korkein sitten vuoden 1983 ja suurin kehittyneissä teollisuusmaissa. Lapsista köyhyydessä elää lähes 22 prosenttia.
Virallinen köyhyysraja on lisäksi kovin matalalla. Nelihenkinen perhe luokitellaan köyhäksi, jos sen vuositulot jäävät alle 22 811 dollarin (17 500 euron).
Alhainen raja tarkoittaa sitä, että kymmenet miljoonat muut, keskiluokkaan luetut ihmiset elävät niukkuudessa. Heidän elämäänsä varjostaa työttömyyteen ja köyhyyteen suistumisen uhka. Vuoden 2008 laman jälkeen on köyhien riveihin tullut kuusi miljoonaa ihmistä lisää.
46 miljoonasta köyhästä kuusi miljoonaa elää äärimmäisessä köyhyydessä. Tämä raja on puolet köyhyysrajan tasosta.
Eriarvoisuus kasvaa
Tulonjaon epätasaisuus on jatkanut kasvuaan Obaman kaudella. Korkeimpien tulonsaajaryhmien ansiot notkahtivat hetkellisesti laman aikana, mutta ne elpyivät nopeasti, toisin kuin muiden väestöryhmien. Nyt ne ovat jo ylittäneet lamaa edeltäneen tason.
Vuonna 2010 kaikesta tulonlisäyksestä 93 prosenttia meni rikkaimmalle yhdelle prosentille. Kansakunnan kerman osuus yhteisestä kakusta on nyt suurempi kuin kertaakaan sitten vuoden 1929 suuren laman.
Tulonjaon epätasaisuutta kuvaava gini-kerroin nousi viime vuonna 1,6 prosenttia.
Kysymys ei ole pelkästään siitä, että köyhimmät köyhtyvät. Myös keskiluokan asema suhteessa suurituloisiin on 1970-luvulta lähtien jatkuvasti heikentynyt.
Työikäisen väestön kotitalouden mediaanitulo on 2000-luvun aikana pudonnut 12,4 prosenttia. Viime vuonna pudotusta tuli 1,5 prosenttia. Toisen ja kolmannen tuloviidenneksen osuus kansantulosta on alhaisin sitten 1960-luvun.
Miesten reaalinen mediaanipalkkatulo on nyt alhaisempi kuin vuonna 1973.
Vauraus tihkuu ylöspäin
Uusliberalismin opinkappaleiden mukaan vauraus ”tihkuu” alaspäin eli rikkaiden rikastuessa muutkin hyötyvät.
Yhdysvaltain kehitys todistaa tihkumista aivan päinvastaiseen suuntaan. Tuottavuus on kasvanut vuosikymmenien mittaan, mutta hyöty siitä on tihkunut pelkästään ylimmille tuloluokille.
Tilastot haastavat myös uskon ”amerikkalaiseen unelmaan”. Tosiasiassa sosiaalinen liikkuvuus on Yhdysvalloissa nykyään vähäisempää kuin Euroopassa.
Koulutuskaan ei enää auta. Korkeakoulututkinnon suorittaneiden ansiot ovat polkeneet paikallaan tai pudonneet lähes kaikissa ammattiryhmissä 2000-luvulla.
Paul Buchheit on laskenut Common Dreams -nettisivuille kiinnostavia vertailulukuja siitä, mihin kehitys on jo kehittynyt.
Esimerkiksi: kymmenen rikkainta amerikkalaista lisäsivät viime vuonna tulojaan yli 50 miljardilla dollarilla. Summa riittäisi maailman 870 miljoonan aliravitun ruokkimiseen vuoden ajan.
Yksi ainoa finanssikeinottelija pystyi verosuunnittelulla säästämään 1,3 miljardia dollaria. Tällä rahalla voisi maksaa vuoden ajan palkkaa 30 000 sairaanhoitajalle Yhdysvalloissa.
Kaikilla sääntelyn purkamisen vuoksi menetetyillä verotuloilla voisi luoda 20 miljoonaa työpaikka tai lähes maksaa Yhdysvaltain valtionvelan.
Wall Streetin panttivangit
Barack Obama lupasi neljä vuotta sitten ”muutosta, johon voimme uskoa”. Uskon asiaksi se jäikin.
Puuttuiko Obamalta tahto, kyky vai edellytykset?
Luultavasti kaikkia näitä.
Koska suurimmat päättömyydet tapaavat tulla republikaaneilta, saa demokraattinen puolue eurooppalaisilta helposti ansiotonta arvonnousua.
Puolueiden välillä on aste-eroja, mutta molemmat ne ovat Wall Streetin panttivankeja. Ne ovat vapaaehtoisesti työntäneet päänsä silmukkaan, josta ei enää pääse irti.
Vaali vaalilta kampanjat käyvät kalliimmiksi. Rahoittajien ote ehdokkaista kiristyy. Kysymys ei ole vain siitä, että rahoittaja odottaa poliitikolta vastinetta sijoitukselleen. Varainkeruutilaisuudet riistävät ehdokkailta yhä enemmän myös aikaa. Jo Clintonin kaudella sanottiin, että ne jopa haittaavat presidentin viranhoitoa.
Näissä vaaleissa rahankäyttö on tullut entistäkin tolkuttomammaksi. Syynä on korkeimman oikeuden tammikuussa 2010 tekemä niin sanottu Citizens United -päätös.
Korkein oikeus hyväksyi ”super PAC” -kampanjaryhmät. Toisin kuin vanhat PAC:t (political action committee), joita koskevat monet rajoitukset, super PAC:t voivat kerätä ilman ylärajaa rahaa sekä yksityishenkilöiltä että yhtiöiltä. Ainoa ehto on se, että super PAC ei muodollisesti saa olla sidoksissa puolueeseen tai ehdokkaan kampanjatoimistoon.
Päätös on johtanut ennestäänkin runsaan tv-mainonnan hillittömään kasvuun. Samalla kampanjointi on muuttunut entistä negatiivisemmaksi. Omakehun sijasta valtaosa mainoksista keskittyy vastustajan mustamaalaamisen. Myös tästä on prosenttiluvun tarkkuudella tutkittua tietoa.
Etsikkoaika hupeni
Monet kannattajatkin sanovat, ettei Obamalla näytä olevan erityistä suuntaa taikka tavoitetta.
Obamaa arvostellaan myös kykyjensä yliarvioimisesta. Hän ei ollut sellainen neuvottelija ja asioiden läpiviejä, kuin hän ehkä Chicagon politiikan kovan koulun kokeneena kuvitteli olevansa.
”Yes we can” oli Obaman kuuluisa vaalilause. Se törmäsi todellisuuteen.
Obaman etsikkoaika oli ensimmäiset kaksi vuotta, jolloin kongressin molemmat kamarit olivat demokraattienemmistöisiä. Mutta koska puolueet ovat lähinnä vaalikoneistoja, ei sekään vielä tarkoita vahvaa yhteistä poliittista suuntaa.
Obaman mahdollisuudet ohenivat edelleen syksyn 2010 välivaaleissa, kun republikaanit ottivat enemmistön edustajainhuoneessa.
Pari sanaa voi sanoa Obaman puolustukseksikin. Hän sentään aluksi yritti kattavampaa terveydenhoitouudistusta kuin se tuluskukkaro, joka kompromisseista jäi jäljelle. Hän on myös yrittänyt poistaa Bushin veronalennukset suurituloisille, jotka jättävät jokaisesta miljoonasta 129 000 dollaria enemmän hyväosaisen käteen.
Vähemmän huono
Enää ei Obaman kampanja herätä samanlaista innostusta kuin neljä vuotta sitten. Jos hän silti voittaa, voittaa hän sen takia, että riittävän monelle Romney on vielä huonompi vaihtoehto.
Onko sillä siis väliä, kumpi voittaa? Lainaan tähän Gary Youngen kolumnia The Guardianissa:
”Ongelma ei ole se, etteikö Obaman ja Romneyn välillä olisi mitään eroa. Ongelma on se ero, joka vallitsee toisaalta Obaman tekemisten ja lupausten ja toisaalta sen välillä, mitä maa tarvitsisi aikana, jolloin köyhyys kasvaa, palkat polkevat paikoillaan, kansalaisvapauksia tukahdutetaan, tappolistoja laaditaan ja lennokki-iskuja lisätään.”
Eläköön se pieni ero!
uutiskirje 
