Viimeinen sana
Turkin pääministeri Recep Tayyip Erdogan on viime viikkoina käyttänyt kovaa kieltä ja poliisin kautta kovaa kättä kymmeniätuhansia mielenosoittajia kohtaan ja samalla menettänyt paljon uudistajan maineestaan sekä kotimaassa että ulkomailla.
Monet ihmettelevät, kuinka erittäin taitavana poliitikkona pidetty Erdogan tekee tällaisen virheen. Hänhän teettää koko ajan mielipidemittauksia eri toimenpiteiden suosiosta äänestäjien keskuudessa eikä tee sattumanvaraisia päätöksiä. Toiset arvelevatkin, että vastakohtien kärjistäminen on Erdoganin tietoista politiikkaa, jota hän on aikaisemminkin käyttänyt.
Erdogan katsoo ansainneensa asemansa voittamalla holhoavan armeijan.
Kansan jakaminen kahteen vastakkaiseen ryhmään ei ole Erdoganin keksintö, vaan Mustafa Kemal Atatürkin. Osmanien aikaan ei voinut puhua kansasta, oli vain eri kieliä puhuvia, eri uskontokuntiin kuuluvia sulttaanin alamaisia. Kun vapaussotaa johtanut kenraali Kemal loi Turkin valtion, hän pyrki luomaan myös kansakunnan.
Kemal itse oli syntynyt Thessalonikissa, siis Euroopassa, ja hän halusi eurooppalaistaa maansa. Vain siten se pärjäisi kovassa kilpailussa, hän katsoi.
Ensimmäisen maailmansodan voittajat olivat jo ehtineet Sèvresin rauhassa jakaa paitsi osmanien ei-turkkilaiset alueet Balkanilla ja Lähi-idässä, myös suurimman osan Anatoliasta länsivaltioille, armenialaisille ja kurdeille ja jättäneet vain pienen alueen Ankaran ympärillä turkkilaisille. Sèvresin rauhasta on jäänyt turkkilaisille syvä trauma näihin päiviin asti.
Kemal perusti uuden valtion lähinnä vanhan pääkaupungin Istanbulin ja maan muun läntisen osan, Balkanin alueiden ja länsirannikon virkamiesten varaan. Täten oli helpompi rakentaa uutta eurooppalaisempaa elämäntapaa.
Kuten Pietari Suuri aikoinaan, aloitti Kemalkin pukeutumisesta kieltäen miesten fetsit. Ennen kaikkea hän kuitenkin vähensi uskonnon merkitystä mahdollisimman paljon, kieltäen suufilaiset veljeskunnat ja holhoten virallista sunnalaista islamia niin tarkasti, että kaikki perjantaisaarnat kirjoitettiin Ankaran uskontovirastossa, josta ne lähetettiin imaameille ympäri maan. Hallinto oli täysin maallinen, ja tästä tehtiin tavallaan omanlainen uskontunnustus.
Kemalin toinen keskeinen pyrkimys oli kansakunnan turkkilaistaminen. Tässä hän jatkoi osmanivallan viimeisten vuosikymmenten nuorturkkilaisten työtä. He olivat ensimmäisen maailmansodan melskeissä tapattaneet suuren osan itäisen Anatolian armenialaisesta vähemmistöstä.
Kemal jatkoi tätä työtä karkottamalla paitsi armenialaisia myös muita kristittyjä, kuten assyrialaisia ja – ennen kaikkea – kreikkalaisia sekä juutalaisia. Viimeiset pogromit ei-turkkilaisten kauppiaiden karkottamiseksi järjestettiin vielä vuonna 1955, siis kauan Kemal Atatürkin kuoleman jälkeen.
Turkkilaistamispolitiikka löi tietenkin eurooppalaistamispolitiikkaa poskelle – kreikkalaiset ja armenialaiset olivat toimineet länsimaisten vaikutteiden välittäjinä.
Kemal Atatürkin äärikansallismielinen politiikka sai 1930-luvulla mielikuvituksellisia piirteitä. Hän antoi tiedemiestensä kehittää teorioita, joiden mukaan turkkilaisten alkukoti Keski-Aasiassa oli koko maapallon sivistyksen kehto, josta muutkin kulttuurit olivat kehittyneet, ja turkinkieli oli kaikkien kielien alku.
Sulttaanit, nuorturkkilaiset ja Mustafa Kemal käyttivät pitkään kurdeja apulaisinaan itäisen Anatolian sodissa muun muassa persialaisia vastaan. Koska he pääosin ovat sunnalaisia, heidät hyväksyttiin melkein turkkilaisiksi, kunnes he ryhtyivät 1920-luvulla vaatimaan oikeuksia, joita ei haluttu antaa. Kapina kukistettiin, mutta uusia kapinoita seurasi.
Kurdeja pidettiin takapajuisina, ja heitä pidettiinkin käytännössä takapajuisuudessa, heille ei annettu koulutusta omalla kielellä. Lopulta heitä kiellettiin käyttämästä omaa kieltään kodin ulkopuolella. Ei sentään voitu kieltää ajattelemasta tai uneksimasta omalla kielellään.
Kemalin järjestelmässä pieni koulutettu, maallistunut eliitti johti maata hänen antamiensa suuntaviivojen mukaisesti, muilla – ”tavallisella kansalla” – ei ollut minkäänlaista vaikutusvaltaa. Hänen arvovaltansa oli kiistaton, hänhän oli pelastanut maan.
Kemal johti Turkkia yksinvaltiaana kuolemaansa asti. Sen jälkeen armeija astui järjestelmän takuumiehen rooliin. Koulut ja yliopistot olivat tehokkaasti tuottaneet järjestelmälle uskollisia sotureita ja oikeuslaitos valvoi, että järjestelmän epävirallisiakin lakeja noudatettiin. Kaikki perustui tehokkaaseen vastakkainasetteluun viisaan eliitin ja tyhmän kansan (maantieteellisesti lännen ja idän) välillä.
Vasta viime vuosikymmeninä asetelma on vakavammin kyseenalaistettu. Opiskelijavasemmisto oli vahvoilla 70-luvulla, mutta armeija löi sen maan rakoon vuoden 1980 vallankaappauksellaan. Islamilainen poliittinen liike vahvistui 1990-luvulla ja vuonna 2002 AKP pääsi perustamaan hallituksen.
Alkuvaiheessa puolueella oli tukenaan pieni, mutta tärkeä liberaalien ja demokraattien ryhmä, joka ennen kaikkea halusi lopettaa armeijan ylivallan ja saada aikaan demokraattisia uudistuksia.
Näillä painotuksilla on ollut merkitystä, samoin kuin Erdoganin omalla halulla lähentyä EU:ta ja sen vuoksi toteuttaa EU:n vaatimia uudistuksia. Nyt kun Erdoganin asema on lujittunut, hän on yhä selvemmin siirtynyt toteuttamaan omaa uskonnollista ja konservatiivista ohjelmaansa.
Tämä kävi selväksi viimeistään keväällä, kun AKP:n Istanbulin puoluejohtaja Aziz Babuscu julisti yhteistyön liberaalien ja demokraattien kanssa olevan ohi: ”He, jotka jollain tapaa ovat olleet kumppaneitamme kymmenen vuoden ajan, eivät tule olemaan sitä seuraavien kymmenen vuoden aikana”, koska ”he tukivat sitä, mitä teimme vanhan järjestelmän hävittämiseksi ja vapauden ja oikeusvaltion määrittämiseksi”. Seuraava kausi tulee olemaan uuden Turkin rakentaminen, ja siinä liberaalit piirit eivät tule olemaan mukana, koska he eivät halua tai hyväksy tällaista tulevaisuutta.
Selvää puhetta – viimeistään Gezin puiston tapahtumat osoittavat suunnanmuutoksen. Erdogan on valinnut vastakkainasettelun, jossa toisella puolella on uskonnollinen vanhoillisuus, toisella puolella kemalistinen vanhoillisuus. Hän on myös yhä selvemmin ottanut yksinvaltiaan roolin. Kun Atatürk ansaitsi sen voittamalla vapautussodan, Erdogan katsoo ansainneensa asemansa voittamalla holhoavan armeijan.
Gezin puistoon liittyvät mielenosoitukset näyttävät kuitenkin Erdoganin lyhytnäköisyyden. On kasvamassa nuori sukupolvi, joka hylkää molemmat vanhoillisuudet ja luo jotain uutta. Erdoganin nykylinja vain vahvistaa tätä uutta vastakkainasettelua, ja lopulta uusi aika koittaa.
lehti 