Kesänäyttelyiden kirkkaimpaan kärkeen noussut Mäntän kuvataideviikot viettää tänä vuonna 20-vuotisjuhliaan.
Kuvataideviikkojen tämän kesän kattaus pysäyttää pohtimaan maailman tilaa, luontosuhdettamme ja monenlaisia kohtaamisia. Outoja, satuttavia ja haikeita, toki kauniitakin kaipuineen.
Näyttelyn kuraattori Jyrki Siukonen tuo komeasti esille kuvataiteen voiman, ei yksistään esteettisenä kokemuksena, vaan myös yhteiskunnallisesti kantaaottavana, älyllisesti ravistelevana ja hymynkaretta suupieliin nostattavana. Niiden esiintuomiseen ei tarvita epämääräisissä romukasoja tai yleisöä kosiskelevia teoksia, vaan esiin nousevat taiteilijoiden monipuolinen tekninen osaaminen ja teosten aihepiirien monisävyiset, filosofiset, yhteiskunnalliset ja esteettiset tulkinnat.
Siukonen on nimennyt näyttelyn teemaksi Unien kaupunki. Mäntän kulttuurikaupunkiin kannattaa nyt ehättää kauempaakin. Nykytaiteemme kiinnostavimpien taiteilijoiden töitä esittelevä, laajasti valtakunnallinen näyttely on avoinna elokuun loppuun asti.
Pekilon näyttelyripustus on onnistunut antaen tilaa teoksien luomille tunnelmille ja niiden keskinäiselle, sekä niiden ja katsojain välisille dialogeille. Siukonen on kutonut kokoon kiinnostavan tarinan.
Portsarit tihkuvat testosteronia
Matkalla Unien kaupunkiin katsoja kohtaa alasalissa naurun tirskahduksia. Niitä kirvoittaa sukukalleuksiaan kalsarisillaan kiristelevien, testosteronia tihkuvien portsarien rivistö hupaisasti miehisyyttä ironisoivassa Adel Abidin Camel toe –valokuvateoksessa.
Portaiden juuressa kuvaan on asettunut Abidin itse ”esittäen muunnelman klassisesta käsitetaiteellisesta teoksesta. Yksi ja sama asia ilmaistaan kolmella eri tavalla. Lopulta käsite materialisoituu uurnalliseksi tuhkaa”, luen Siukosen teoksen tulkintaa erinomaisesta näyttelykatalogista.
Mitenhän tämä nyt pitäisi ymmärtää, pohdin. Ja vapautan itseni taiteen lumoon, materialisoitukoon nyt tunnelmani ja elämykseni hyvässä seurassa miksi lystäävät. Näyttely tempaisee intensiivisesti mukaansa. Eikä taidetta tarvitsekaan eksaktisti ymmärtää.
Satakertainen Lego-ukko
Mutta, mitä ihmettä Kalle Mustosella on ollut mielessään, kun hän on rakentanut puusta satakertaiseksi suurennetun Lego-ukon, joka kököttää kun paraskin patsas jalustallaan. Ja vielä päälle päätteeksi nimennyt sen Homeroksen runoa mukaillen, Trojan. Mitä taiteilija on tämän ukkelin sisällä kuljettanut näyttelyyn kuin Odysseus sotilaansa valtavan puuhevosen sisällä Troijan sotaan? En minä tiedä. Kaikkea se taiteilijalla teettää, ainakin karnevalisoiva teos saa katsojan ymmälleen, lapset kenties riemastumaan.
Näyttelyn toisena, limitettynä teemana on katseet. Videopelejä pelaavien lasten poissaolevat katseet Renja Leinon suuressa valokuvasarjassa Absent minds muistuttavat koskettavasti siitä, olemmeko luovuttaneet lapsemme bittiavaruuteen.
Tuuli Mukan Hyvinpahoinvointi-työssä nainen oksentaa korujaan. Hedelmäpelin toinen hahmo on sulautunut ruokaansa, toinen varustautunut happinaamarilla, vai kamerako se on. Ruuantuotannon epäeettisyydestä lienee kysymys.
Paula Tellan meditaation jälkeisissä omakuvissa katse on pysähtynyt ja tyhjä. Mutta, mitä hän kuvillaan viestittää? Näemmekö enää oman ja kanssaihmistemme naamioiden taa? Tämä, ja monet muut kysymykset risteilevät mielessä näyttelyssä kulkiessa. Askarruttavat ja virittävät kiinnostavia keskusteluja vielä pitkään Mäntästä poistuttua, kuten hyvän taiteen tuleekin.
Tomas Reganin herkän piirrossarjan Tarkkailijat katsovat pitkään ja arvellen kadonnutta aikaa kiinniottaen. Oma vai muidenko elämä on toisaalla, ehdimmekö enää pysähtyä, mietin heitä katsellessani.
– Teokset on piirretty kahvilassa niin, että tarkkailtavina olevat mallit tarkkailevat ympäristöään, yrittäen herättää ajatuksia tarkkailusta molempiin suuntiin Regan selventää.
Ei sitä miltä näyttää
Siukonen haluaa nostaa esille näyttelyn yhtenä kulmakivenä Tiina Pyykkisen teoksen Sokea kulma. Nerokas, kaunis teos hämää ovelasti katsomisemme tapoja. Vihreällä, kiiltävällä maalilla ja pigmentillä maalattu teos näyttäytyy violettina. Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Ja, kun teos vielä tempaisee katsojan peilikuvana mukaan taianomaiseen, mystiseen rakennelmaan, vai kirjako se on, kokemus on hieno.
Pekilon Unien kaupungissa katsojaa räimäistään julkilausumilla ja politiikalla. Näyttävien teosten ohella pienimuotoiset työt nostavat esille monia keskeisiä, ajankohtaisia, globaaleja yhteiskunnallisia teemoja.
Ympäristötuhoihin ja -tilaan kantaa ottavia teoksia löytyy useita, vaikuttavimmat niistä löytyvät Pekilon pihapiirin pyöreistä siiloista. Veera Arjonmaan äänetön myrsky ,Taneli Rautiaisen pimeydestä kantautuva ääniteos ja Heini Niemisen installaatio, jossa 50 sinkkiämpäriin ahdettua jäätikköä väistämättä sulavat, ovat keskenään ja yksitellen hätähuutoja ympäristömme puolesta.
Itsensä ja toistensa vartijoita
Kalle Lampela kyselee kuvakollaasissaan Täydellinen valvonta ihmisen vapauden perään. 1970-luvun Neuvostoliitto ja DDR Revue lehdistä kopioidut, totalitarismin ”hyväksymät” ihmiset tarkkailevat ja vartioivat itseään ja toisiaan, ja ovat tarkkailtavana samoin kuin niin usein nykyisissäkin yhteiskunnissa.
Nykytaide tavoittelee – onneksi – taiten tekemistä ja klassista maalaus- ja muun taiteen hallintaa. Klassisen realismi, naturalismi ja erotiikka huokuu häpeilemättä monissa töissä.
Markku Laakson, realismin parhaita perinteitä noudattavan, kauniin maalaussarjan seesteiset, ylevöitetyt nukkujamallit kaiketi näkevät eroottisia unia. Ja kuinka kauniita ja taiten maalattuja tutkielmia ovatkaan Raimo Törhösen koirat teoksissa Suuri valkoinen ja Taakseenkatsoja. Mitkä valot!
Näyttelyn suurin työ on Kari Juutilaisen spektaakkelimaalaus Monimutkainen, Mondrianin maalausten rippeistä bittivirran sirpaleisiin koostuva monitasoisen rikas viidakkokirja lintuineen ja käärmeineen. Se kommentoi luontosuhdettamme menneisyyden ja nykyisyyden ajanvirrassa teknisen romun peittäessä pikkuhiljaa kaiken alleen. Työ on upea.
Muistomerkki lapsuuden puille
Ja komea on myös suurista töistään tunnetun Radoslaw Grytan Pekilon kattoon asti ulottuva, lattioiden ja seinien läpi tunkeutuva, tervattu puu, joka päättyy pronssiseen osaan Kuolemaan saakka. Siukosen mukaan se on muistomerkki lapsuuden puille, ja Mäntän paperitehtaan nieluun päättyneille kaadetuille metsille.
Kimmo Ojaniemen kaunis, pienistä puunsäleistä rakentama katedraalin omainen, ilmassa leijuva Kuori varjoineen heijastelee rauhaa ja kauneutta. Seesteisyyttä kaaoksen keskellä tavoitellen. Se myös manifestoi rakennustaiteen harmonian ja kauneuden puolesta laatikko-arkkitehtuurin infrastruktuurissamme.
Näyttelyn yksi kiehtovimmista töistä on Marjo Levlinin Humpuukiteltta ja Musta Kabinetti. Hän on koonnut löytämistään sirkuksen historiaa raottavista esineistä kiinnostavan ja veikeän tilateoksen, jonka mystisissä huoneissa kannattaa viipyä kauan. Samoin kuin Johanna Väisäsen Suolanjyvä-videon, jossa sulokkaat vinttikoirat kuljeskelevat päämärättömästi käsittääkseni Eemil Halosen Lapinlahden museon navetan ylisillä, hänen patsaidensa valujen lomassa. Teoksen eläinten ja taiteen kohtaaminen, tai paremminkin kohtaamattomuus on kiinnostavaa ja kaunista katseltavaa. Asettaen kysymyksiä, kenelle, ja miksi taidetta oikein tehdään ja on tehty?
Heli Ryhäsen kankaista työläästi valmistavat, kattorakennelmissa roikkuvat lepakoiden ja ihmishahmojen fuusiot Valmiustila –teoksessa tarkkailevat katsojia uhkaavina. Vai iskevät nuo ikiaikaiset nisäkkäät toverillisesti silmää, että mahdummehan me maailmaan kaikki. Vaikka, kulttuurimme onkin kulkemassa iltaa kohti. Lepakot ja Minervan pöllö lentävät jo.
Sotaa ja demokratiaa
Jan-Erik Anderssonin pasifistinen, kookas Sota- teos täydentyy hänen poikansa Adrianin sotaisilla piirustuksilla, välähtelevillä led-valoilla ja äänillä.
Mikael Pohjolan Demokraattiset elämykset -puuveistos kommentoi demokratian vaikeutta ajatuksia herättävästi.
Koskettava on myös Tom Engblomin peltinen Maahanmuuttaja, rautakuulilla kivitetty, pahoinpidelty ja potkittu, kömpelösti uudeksi maalattu muukalainen.
Esa Meltauksen satiirisessa tutkielmassa Kansantalouden perusteet punaiset ilmapallot leijuvat kaikkien tuulten huojuteltavina.
Mäntän Pekilon taiteen aarrearkusta löytyy näiden teosten lisäksi monia hienoja, hauskoja ja perin kummallisia töitä Unen kaupungin kulkijan elämysten ja ajatusten lippaaseen tallennettavaksi.
Kaupunkeja, tiloja, luontoa, sotia ja katseita ja taikuutta. Ihmisiä eksistentiaalisessa yksinäisyydessään, tarkkailtavana ja vartioituna tai vapauteen ja kauneuteen tavoitellen. Fragmentteja ja rakenteita. Ja kuolema. Kuten Sándor Vályn taianomaisessa, hauskassa, mykkäelokuvassa taiteilijan pokatessa kuoleman tanssiin.
Mäntän kuvataideviikot 9.6.– 31.8.
uutiskirje 
