Turkin oikeus- ja poliisilaitos ovat jo pitkään käyttäneet sadunomaisia aineksia kirjallisessa tuotannossaan. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että fiktiivinen puoli valtaa tuotannon kokonaan.
Paras esimerkki tästä on 1 453-sivuinen syytekirjelmä, jonka istanbulilainen rikosoikeus viime viikolla hyväksyi oikeudenkäynnin perustaksi.
Syytekirjelmän alkujuuret ovat joulukuussa 2013, jolloin julkisuuteen tulleissa laajoissa poliisitutkimuksissa annettiin ymmärtää, että lahjonta oli levinnyt laajalle maan hallituksessa, virkamiespiireissä ja pääministeri Recep Tayyip Erdoğanin perheessä. Väitteiden todenperäisyyttä ei koskaan voitu selvittää oikeudessa, koska pääministeri aloitti raivoisan vastakampanjan erottaen suuren määrän syyttäjiä ja poliiseja.
Tuomarin mukaan länsivallat eivät ole luopuneet tavoitteestaan palauttaa Itä-Rooman valtakunta.
Erdoğan kehitti myös nopeasti teorian, jonka mukaan häntä ja AKP-puoluetta pitkään tukenut Fethullah Gülenin johtama uskonnollinen Hikmet-liike oli ryhtynyt hyökkäykseen häntä vastaan. Miksi näin olisi tapahtunut, ei koskaan käynyt ilmi. Ehkä lahjontajuttua pidettiin Hikmetin piirissä niin pahana, että Erdoğania ei enää voitu tukea.
Lahjonnasta taas tehtiin sen verran laajoja paljastuksia, esimerkiksi salakuuntelunauhojen muodossa, että Turkin ulkopuolelle ei tainnut jäädä epäileviä Tuomaita. (Turkin sisällähän on paljon hallituksen mediasta riippuvia.)
Epäsuoraa vahvistusta lahjontaepäilyille tulee jatkuvasti. Pääministerin nuoremman pojan Bilal Erdoğanin sanottiin hoitaneen lahjontarahoja – kuuluisaksi tulleissa puhelinnauhoitteissa joulukuussa 2013 hän tuskaili, miten saisi kaikki miljoonat siivottua pois ennen tulevaa kotietsintää.
Nyt Bilal Erdoğanilla on nopeasti kasvava varustamo, jonka alukset eivät ole olleet ilmaisia. Kesällä hän muutti Italiaan, huhujen mukaan hoitamaan perheen ulkomaisia tilejä. Nykyään hänen lankonsa ja tämän veli hoitavat yhdessä perheen raha- ja lehtiasioita Turkissa.
Lahjontatutkimukset muuttivat Turkin suuntaa ratkaisevasti. Erdoğan kehitti no-peasti teorian ”rinnakkaisvaltiosta”, jossa Gülenin kannattajat pyrkivät valtaamaan valtiokoneiston. Myöhemmin on keksitty ”Fethullah Gülenin terroristijärjestö”, vaikka tällaisen järjestön teoista ei ole mitään tietoa.
Nyt tästä rakennelmasta pyritään kuitenkin luomaan kaikenkattava kuva. Istanbulilainen syyttäjä Ismail Uçar aloittaa syytekirjelmänsä peräti Anatolian esihistoriasta: ”Ne valtiot, jotka ovat syntyneet tälle alueelle, kuten heettiläisten, lyydialaisten, roomalaisten, seldžukkien ja osmanien, ovat aina voineet vaikuttaa maailmantapahtumiin merkittävällä tavalla. Tämän alueen valtioista ainoastaan Turkilla ei ole ollut suurta vaikutusvaltaa, siitä huolimatta että maa voisi olla suurvalta. Tämä on tunnettu tosiasia.”
Uçar selittää, miksi Turkki ei ole niin mahtava kuin maa voisi olla: ”Turkkia estävät tulemasta suurvallaksi kaikenlaiset pahat suunnitelmat, salaliitot, terrorismi ja kriisit. Niiden takana ovat meidän läntiset ”ystävämme” ja heidän paikalliset avustajansa. Vaikka tasavaltamme on rakennettu pitävälle perustalle, siihen kohdistuu vakavia uhkia. Käymme nyt vapaussotaa.”
Uçar huomauttaa, että myös uskonnolliset lahkot ja kultit voivat toimia ”imperialismin” kätyreinä, viitaten selvästi Hikmet-liikkeeseen.
Irakin ja Syyrian sodat ovat Uçarin mukaan ”lännen provosoimia lahkotaisteluja”. Hänen mukaansa länsimaat käyttävät uskontoa pitääkseen Lähi-idän maita siirtomaan asemassa: ”Yhdysvaltain ja Britannian šeikinnäköiset vakoilijat ovat vuosisatojen ajan jatkaneet toimintaansa Afganistanissa ja (Saudi-)Arabiassa.”
Syytekirjelmän käsitykset lännen agenteista heijastavat Erdoğanin käsityksiä ulkoisista vihollisista, joita hän kehitteli varsinkin Gezi-puiston tapahtumien yhteydessä kesällä 2013. Erdoğan yllättyi puiston tuhoamiseen kohdistuneiden protestien laajuudesta ja uskoi, että niiden takana oli tahoja (varsinkin juutalaisia), jotka pyrkivät nostamaan korkotasoa.
Uçar luetteloi monia läntisen maailman merkkihenkilöitä, jotka protestoivat poliisien julmuuksia mielenosoittajia kohtaan, ja katsoo, ettei tämä ollut sattumanvaraista – tapahtumia käytettiin Turkin vastaisen ilmapiirin vahvistamiseksi.
Syytekirjelmä on siis 1 453-sivuinen. Tämä ei tietenkään ole sattuma, vaan viittaa Konstantinopolin valloitukseen kyseisenä vuonna. Uçarin mukaan länsivallat eivät vieläkään ole luopuneet tavoitteestaan palauttaa Itä-Rooman valtakunta. Uçar kysyy: kuka lopulta voittaa? Miten Harmageddonin taistelu päättyy?
Uçarin syytekirjelmä on mielenkiintoinen dokumentti, joka tyhjentävästi paljastaa Turkin hallitsevan ryhmän ajattelun onttouden.
uutiskirje 
