Prahalaisilla on kouriintuntuvia kokemuksia kommunismista. Helmikuussa 1948 Tšekkoslovakia – tšekkien ja slovakkien maa – runnottiin sosialistisen yhteiskunnan muottiin, joka murrettiin vasta samettivallankumouksen voimin syksyllä 1989. Parin sukupolven oli pakko kasvaa sosialismin oloissa.
Tšekkoslovakia koki itäblokin rautasaapaskurin, hengitti 1960-luvulla hetken vapaammin elokuuhun 1968 asti, ja sitten 20 vuoden uusstalinismin jälkeen yksipuoluevalta kaatui syksyllä 1989.
Kommunismin museo avautui Prahassa vuonna 2001. Pieni museo luotiin yksityisin varoin, ja esineistöltään ja esillepanoltaan se antoi silloin jopa lupaavan kuvan. Teemahuoneet jaksottuivat napakasti: Unelma–Todellisuus–Painajainen.
Joissakin maissa kommunistista menneisyyttä osataan käsitellä taiten.
Museo sijaitsee otollisesti, osoitteessa Na Príkope 10, aivan Vanhankaupungin laidalla. Turistit löysivät helposti perille ja kävijöitä piisasi. Ajattelin silloin, että talosta voi kehittyä vireä kommunistisen kauden esittelykeskus.
Viisitoista vuotta sitten museo asettui osaksi itäeurooppalaisia uusia museoita ja näyttelyitä, joissa jopa karnevalistiseen tyyliin puitiin epäinhimillisen yhteiskunta- ja ihmiskokeen vuosia. Lähimenneisyyttä ei suinkaan sievistelty mutta pyrittiin hivenen humorisoimaan.
Museolla on muuttumaton historiakuva
Kun kierrän nyt prahalaismuseon, mielen valtaa vahva hämmästys. Puolessatoista vuosikymmenessä ei ole mikään muuttunut, ei siis yhtään mikään – liekö edes pölyhuisku välillä sipaissut museotavaroiden pintoja? Saati että joitakin esineitä olisi korvattu toisilla. Stalinin ja Gottwaldin patsaat, julisteet, sosialistisen kaupan tiski, aseet, vitriinit, koululuokka, jopa ainut filmiesitys – kaikki prikulleen samoja.
Pakko sanoa, että tällä museolla on muuttumaton historiakuva. Se on kestämättömän laiska valinta historialliselle museolle, jonka täytyisi panostaa (edes joskus) vaihtuviin näyttelyihin, tarjota yleisölle eri tavoin täydentyvää informaatiota sekä päivittää yleistä ilmettään.
Museo on nyt aivan kuin galleria, joka työntää samaa tuttua kitsch-retrospektiivia vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Historian muistomerkit tai -patsaathan pystytetään aikaa vasten pysyviksi, historian museota ei. Museon tulisi elää ja taipua ajan ja tutkimuksen myötä.
Joissakin maissa kommunistista menneisyyttä osataan käsitellä taiten. Kiintoisimpia, peräti kylmäävän elämyksellisiä ovat museot, jotka on pystytetty sortokokemusten alkuperäisille syntysijoille.
Poliittiset museot kaistale historiaa
Stasin tutkintavankilamuseo Itä-Berliinissä, KGB-talon museo Vilnassa, Patarein vankila Tallinnassa – jopa osin kiistanalainen Terrorin talo Budapestissä – ovat esimerkkejä paikoista, joissa menneisyys vastustamattomimmin realisoituu kävijälle.
Käyskentely kauhun ja nöyryytyksen laitoksissa vetää hiljaiseksi ja, mikä keskeistä, opettaa ehkä samastumaan. Kun Stasi-vankilassa oppainakin toimii talon entisiä vankeja ja vartijoita, konkretia on jo huipussaan.
Poliittiset ja vankilamuseot ovat vain kapeahko kaistale kelvollista historianprosessia. Silti ne antavat suurelle yleisölle tärkeän ensivaikutelman kustakin ilmiöstä, kuten tässä tapauksessa liki puolen vuosisadan jaksosta Itä-Euroopassa.
Ei olekaan yhdentekevää, saako museokävijä eteensä ajattelemaan pakottavia elämyksiä vai mykkiä tavararöykkiöitä. Ensiksi mainitut hiertävät ja nostavat lisäkysymyksiä, jälkimmäiset unohtuvat jättämättä jälkeä.
Kestävimmät historian arviot syntyvät tutkimuksin, keskusteluin sekä historiallisen muistin ja muiston keinoin – verkkaisesti mutta varmasti. Vaativassa työssä myös vastuuntuntoisella museo- ja dokumentaatiotyöllä on ohittamatonta pohjamerkitystä.
Mutta pelkin karvahattu- ja manttelikokoelmin ei pitkälle mennä.
Kirjoittaja on kommunismin historiasta väitellyt tutkija ja lehtimies.
uutiskirje 