Usein kun puhun Helsingin kuntapolitiikassa palveluiden leikkausten vaikutuksista esimerkiksi lasten ja vanhusten arkeen, minulta kysytään valtuuston oikealta laidalta, miksi pelottelen ihmisiä. Että negatiivisen sanoman sijaan tulisi keskittyä siihen kaikkeen hyvään, mitä ”rakenteelliset uudistukset” mahdollistavat.
Tuolloin vastaan, että tutkimusten pohjalta tiedämme, miten 90-luvun laman säästöt ovat vaikuttaneet kokonaisen sukupolven elinolosuhteisiin. Ja jatkan, että usein juuri niiltä ihmisiltä, joita ei omassa arjessaan kohtaa, on helpointa säästää. Kun lisäksi suurin osa Helsingin valtuutetuista asuu hyvinvoivassa kantakaupungissa, eivät he omilla silmillään kuin harvoin näe niitä seurauksia, joita lähipalveluiden katoaminen lähiössä saa aikaan.
Todellisuuksien erkaantuminen toisistaan ja ihmisten arjesta vieraantunut päätöksenteko ovat Helsingissä demokratian kannalta iso ongelma, josta meidän kaikkien, puolueesta riippumatta, tulisi olla huolissaan.
Voisimmeko ottaa toivon keskeisemmäksi osaksi politiikkaa?
Politiikassa kurjistavia säästöpäätöksiä peitellään usein bumtsibum-positiivisuudella. Hälytyskellojen pitäisi soida viimeistään siinä vaiheessa, kun päätöksiä kehutaan mahtaviksi, jopa fantastisen innovatiivisiksi. Tästä huolimatta ajattelen, että meillä vasemmistolaisilla on paljon tehtävää, jotta politiikkamme kärki käännetään ihmisiä innostavaksi ja toivoa luovaksi.
Saamme usein vasemmistolaisina kuulla, että politiikkamme keskittyy asioiden vastustamiseen ja ei-sanan toistamiseen. Että puolustamme vanhaa ja kaadamme rahaa rakenteisiin. Osa tästä retoriikasta ammentaa voimansa vallitsevista valtasuhteista, joissa todellisuutta pyritään hallitsemaan ennen kaikkea sanoilla. Mutta juuri tästä syystä meidän ei vasemmistolaisina pidä antaa vain oikeiston määritellä, miten toivo politiikan mahdollisuuksiin herätellään henkiin.
Kokoomuksen 2008 kuntavaalien kampanjatunnus oli ”Suomen Toivo – Kokoomus”. Kampanjaa mainostettiin tunnuksilla, joiden mukaan vastuullinen markkinatalous on suomalaisen paras ystävä. Silloinen puoluesihteeri Taru Tujunen puolestaan tähdensi, että ”kokoomuslaisen politiikan perusyksikkö on aina yksilö, eikä varmasti me”.
Vasemmistolaisena ajattelen, että politiikan perusyksikkö on me, ja politiikan tehtävänä on luoda ihmisten arjesta ja elinoloista sellaisia, jotka mahdollistavat vapaan ja täysivaltaisen elämän.
Mutta voisimmeko ottaa toivon keskeisemmäksi osaksi politiikkaa? Voisimmeko luoda sellaisen toivon politiikan, joka kutsuu ja innostaa mukaan muuttamaan maailmaa, yhdessä? Sellaisen toivon politiikan, joka ammentaa voimansa kriittisestä ajattelusta toiveajattelun sijaan?
Kirjoittaja on vasemmistoliiton 3. varapuheenjohtaja.
uutiskirje 