Piispa Irja Askola lukee varoittavia signaaleja inhimillisyyden katoamisesta ja ihmisoikeuksien unohtamisesta

Piispa Irja Askolan mukaan signaaleja on paljon.

– Ne varoittavat meitä inhimillisyyden kaventamisesta, ihmisoikeuksien unohtamisesta ja lähimmäisen rakkauden puutteesta.

Eurooppa menettää merkittävän osan sosiaalista osaamista, jos ihmisoikeuksia halveksitaan tai kuvitellaan vaurauden löytyvän arvostamalla rikkaita ja oppineita unohtaen, mitä kotiäiti tai työntekijä antaa yhteiseen hyvään.

– Siitä ei ole koskaan seurannut hyvää, kun aletaan hallita pelolla ja ihmisiin lyödään rajoittavia ja leimaavia etuliitteitä.

Askola on kokenut vahvasti työssään piispana runsaan kuuden vuoden aikana, että yhteiskunnallinen ilmapiiri on koventunut ja saanut aggressiivisia muotoja.

Esimerkiksi kansanedustajan suusta hyväksytään sellaista vihapuhetta, jota ei saisi hyväksyä keneltäkään. Tai poliittinen johto sulkee rajojaan, kuten Unkarissa tai Turkissa tai populismin aallonharjalla ehdokas tavoittelee presidentinvirkaa, kuten Yhdysvalloissa.

Naisvihan nouseminen hälyttää

Askolan mukaan vihapuhe on hyvin sukupuolittunutta. Naispiispaan, naisministeriin tai naiskansanedustajaan suhtaudutaan eri tavoin kuin miespuolisiin. Hän pitää uudenlaisen naisvihan nousemista hälyttävänä.

– Mieheen kohdistuva kritiikki kohdistuu instituutioihin: En enää ikinä äänestä teitä tai eroan puolueestanne. Naiselle viestitetään, että toivottavasti teidät raiskataan tai lähetetään ulkonäköön liittyviä halventavia kommentteja.

Vihaviestejä Askolakin saa esimerkiksi seksuaalisten vähemmistöjen tai turvapaikanhakijoiden puolesta ottamiensa kantojen vuoksi.

Hän sanoo ymmärtävänsä vantaalaista yksinhuoltajaäitiä, joka kirjoittaa hänelle kiukkuisesti maahanmuuttajien hyysäämisestä. Äiti joutuu valitsemaan ostaako lapsille jogurttia vai itselleen verenpainelääkkeitä.

– Se on oikeutettu ja ymmärrettävä tunnereaktio, mutta poliitikkojen ja muittenkin yhteiskuntavaikuttajien on huolehdittava, ettei apua tarvitsevia aseteta vastakkain.

Askola pitää pelottavana vihapuheen hiljaista hyväksyntää. Vastakkainasettelu turvapaikanhakijoiden ja kantasuomalaisten välillä on rakennettu ja rakentuu.

– Näinhän nyt tapahtuu, mutta köyhiä ja apua tarvitsevia ei pitäisi koskaan asettaa vastakkain. Eri mieltä saa olla, mutta meidän täytyy oppia elämään erimielisyyden etiikan mukaisesti.

Askolan mukaan niin kirkossa kuin yhteiskunnassakin on parempi elävä erimielisyys kuin pakotettu yksimielisyys. Asioita voidaan ratkaista keskustelemalla.

Vajekuplista ulos ja pelkopuheesta irti

Yhtenä ilmiönä koventuneesta ilmapiiristä Askola nostaa vajepuheen.

– Suomen yleisin sana on vaje: puhutaan kestävyys-, turvallisuus- tai innovaatiovajeesta. Lista on pitkä. Kukin meistä on asettunut vajekuplan sisään, ja sieltä heitellään tikareita ja pelkolauseita.

Hän näkee ympärillään myös ”hirvittävän paljon pelkoa, pelkoa työpaikan menettämisestä, saako vanhuksena hoitoa, pelkoa nuorten puolesta”. Pelkoa aiheuttavat myös globaalit uhkakuvat.

– Pelko ei poistu komentamalla, sillä on aina viesti. Pelkoihin pitäisi tutustua, olivatpa ne kansallisia, kansainvälisiä tai naapurustoon liittyviä.

Hänestä pelossa onkin pelottavaa, että se saa ihmiset käpertymään.

– Pelon selättäminen vapauttaa voimavarat vuorovaikutukseen ja oikeudenmukaisuuden puolesta toimimiseen. Toisen pelolle ei saisi nauraa eikä ivata. Osittain kiristynyt ilmapiiri on myös ilmaus siitä, että ivataan toistemme pelkoja. Silloin käytetään lisää ääntä, aggressiota tai vaikkapa nyrkkiä.

Köyhyyden ja osattomuuden arki esiin

Askola pitää oleellisena myös köyhyyden voittamisessa ja osattomuuden selättämisessä ihmisten kuulemista. Instituutioiden on tehtävä tilaa ihmisten tarinoille. Hän haastaa myös kirkon työntekijöitä voimakkaammin avaamaan ikkunaa köyhyyden ja asunnottomuuden arkeen.

–Kirkon diakoniatyötekijät näkevät arjessa köyhyyden kasvot ja osattomuuden tragiikkaa. Heidän pitäisi paljon sanallistaa vahvemmin poliittisille päättäjille arkiosaamistaan.

Hän perää köyhyyteen, osattomuuteen ja syrjäytymiseen myös naisnäkökulmaa.

– Omasta postistani huomaan, että sen aika on tullut takaisin.

Ovi avataan kolkuttavalle

Askola näkee pakolais- ja turvapaikanhakijalainsäädännön kiristyneen kohtuuttomasti. Se jopa hipoo sivistysvaltion sietokykyä.

Esimerkkinä hän mainitsee perheiden yhdistämisen hankaloittamisen ja tulorajojen nostamisen.

–Suomessa on paljon perheitä, jotka eivät saa nettotulona 2 400 euroa. Pakolais- tai turvapaikanhakijan työllistyminen on vaikeaa. Perheen yhdistäminen olisi kotoutumisen kannalta juuri hyvä ja oleellinen tekijä.

Häntä huolettaa myös se, että monien kriisimaiden maakriteereitä muutettiin. Turvapaikan hakijoita palautetaan maihin, joissa on alueellisia kriisejä. Myös humanitaarisen turvapaikan myöntämiskriteereitä on kiristetty sekä oikeusavustajien käyttöä vähennetty.

– Näitä asioita olisi voinut hoitaa paremmin ja inhimillisemmin, jos elämme sivistysvaltiossa, Askola toteaa.

Kannustavuutta maahanmuuttokeskusteluun

Hän pelkää, että Suomeen paperittomina jäävien kielteisen päätöksen turvapaikkahakemukseensa saaneiden riski joutua tahtomattaan rikollismafioitten syliin tai rikollisiksi edes saadakseen ruokaa.

Hän korostaa kirkon voivan auttaa väliaikaisesti, eikä kirkko ryhdy ihmisten piilottajaksi.

– Kirkon vuosisatainen periaate on, että turvaa, ruokaa ja yösija pitäisi löytyä, jos joku koputtaa ovelle.

– Jos traumaattisista taustoista tulevat ihmiset tekevät jotain pahaa, tällä ei tulisi leimata koko yhteisöä. Eihän näin tehdä kantasuomalaistenkaan keskuudessa.

Hän perääkin kotoutumisen ja työllistymisen vahvistamista. Sen sijaan, että puhutaan maahanmuuttajista ongelmana, pitäisikin kehittää retoriikkaa mahdollisuuksista.

– Mitä merkitsee kansakunnalle, että olemme solidaaristen ihmisten Suomi. Pitäisi oppia puhumaan kannustavammin termein maahanmuuttajista.