Cultural appropriation on ollut puheenaiheena koko läntisessä maailmassa kymmenen viime vuoden aikana. Termin käyttö on levinnyt varsinkin alkuperäiskansaliikkeiden parissa, ja sitä käyttämällä liikkeet ovat kyseenalaistaneet valtaväestön oikeutusta esittää alisteisien kansanryhmien tapoja ja kulttuureita nöyryyttävillä ja alistavilla tavoilla.
Tämän lisäksi termi on yleistynyt globaalien epätasa-arvoisten valtasuhteiden kritisoinnin yhteydessä, ja kuten Saara Aallon geisha-puvun käytöstä nousseen kohun myötä voi havaita, termiä käytetään hyvin herkästi, kun eri kansoja tai kulttuureita esitetään eksotisoivalla tavalla.
Kulttuurintutkimuksen parissa cultural appropriation on suomennettu jo pitkään kulttuurisena haltuunottona, vaikkakaan termi ei ole vielä vakiintunut. Sosiaalisen ja perinteisen median parissa taas on puolestaan alettu puhua kulttuurisesta omimisesta.
Kumpaa termiä kannattaisi käyttää?
Omimisen yleistyminen julkisuudessa ei ole lainkaan yllättävää. Valtaosa netin sanakirjapalveluista antaa omimisen toiseksi tai kolmanneksi vaihtoehdoksi appropriation-sanalle. Ensimmäinen vaihtoehto, varastaminen, on liiankin latautunut käytettäväksi asiayhteydessä.
Omiminen kuvastaa hyvin sitä negatiivista kokemusta, joka usein liittyy termin käyttöyhteyteen. Kulttuurisesta omimisesta nousee mielikuvana itsekeskeinen valkoinen ihminen, joka ei huomioi loukkaavaa käytöstään ja ohittaa ”sananvapauden nimissä” loukkaantuneiden osapuolten kritiikin.
Cultural appropriation on kuitenkin tätä valtasuhdekeskustelua suurempi ilmiö ja se sisältää monia puolia, joiden kohdalla omimisen käyttäminen tuntuu vähintäänkin absurdilta. Omivatko suomalaiset tangon argentiinalaisilta? Onko kotikeittiössä kiinalaista ruokaa laittava ruokakulttuurin omija? Omiiko helsinkiläinen rap-artisti afroamerikkalaisten musikaalisen ilmaisumuodon? Kulttuurivaihdostakaan näissä tilanteissa ei voida puhua, sillä suomalaisten tapoja ei ole samantapaisesti omaksuttu toisella puolella, ja nämäkin tilanteet sisältyvät cultural appropriation termin alle.
Kulttuurinen haltuunotto omimisen sijaan onkin tässä mielessä taas käännöksenä toimivampi. Haltuunotto ei ehkä sisällä yhtä vahvaa tunnelatausta kuin omiminen, mutta viittaa hyvin tilanteeseen, jossa asioita omaksutaan kysymättä vastapuolen mielipidettä.
Kulttuurinen haltuunotto sisältää myös mielikuvan vallankäytöstä ilman suoraa vallankäytön motiivien arvottamista. Kuitenkin kulttuuriseen haltuunottoon harvemmin sisältyy tiedostettua tahtoa loukata haltuunoton kohdekulttuuria.
Haltuunotto vai omiminen? Sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelijana kääntäisin termin haltuunottona, kun tahdotaan puhua ilmiöstä rakentavalla tavalla. Omiminen taas varmasti pysyy yleisenä käännöksenä, kun pyritään provosoimaan keskustelua tai muodostamaan klikkauksia saavia otsikoita.
Veikko Lindholm
sosiaali- ja kulttuuri-
antropologian opiskelija
uutiskirje 
