Vuonna 1984 osallistuin ympäristönsuojeluneuvoston puheenjohtajan, professori Martti Markkulan, kanssa Liverpoolissa pidettyyn kansainväliseen puutarhanäyttelyyn ja konferenssiin, jonka teemana olivat vihreät kaupungit. Etsimme ideoita Vihervuoden 1985 suunnitteluun. Näyttelyalue sijaitsi alueella, joka aiemmin oli ollut vilkas kansainvälinen rahtisatama. Laivaliikenne länteen oli päättynyt, ja satamarakennuksissa oli yrityshautomoita. Työttömyys kaupungissa oli yli 20 prosenttia.
Miksi puutarhanäyttely ja kaupunkivihreyden teema juuri Liverpoolissa? Vihreyttämällä ankeita työläiskaupunginosia haluttiin parantaa näköalattomaksi käynyttä ilmapiiriä. Eräänkin umpipihan piristykseksi oli ovien viereen perustettu muutaman neliön kukkapenkkejä. Talon ikääntynyt naisasukas oli liikuttunut, kun sai työntää sormensa multaan. Pieni ele – suuri periaate.
1800- ja 1900-lukujen vaihteessa englantilainen pikakirjoittaja Ebenezer Howard ideoi tulevaisuuden puutarhakaupungin mallin, joka yhdistäisi kaupungin ja maaseudun parhaat puolet, mutta välttäisi molempien heikkoudet. Howardin huolena olivat erityisesti työväestön surkeat asuinolot. Piti rakentaa uusia 30 000–50 000 asukkaan kaupunkeja, joiden ympärillä olisi rakentamatonta maaseutua. Joukko kaupunkisuunnittelijoita tarttui Howardin sosiaaliseen uudistusideaan. Tuloksena oli puutarhakaupunki Letchworth, jota kaupunkisuunnittelijat arvostavat suuresti edelleen.
Olisi hyvä päivittää puutarha- tai puistokaupunkiajatus kaupunkisuunnitteluumme.
Suomessa arkkitehdit Gustaf Strengell ja Sigurd Frosterus tekivät opinto- ja työmatkoja eri puolille Eurooppaa perehtyen myös puutarhakaupunki-ideaan jo vuonna 1903. Arkkitehti Birger Brunila osallistui 1906 Lontoossa arkkitehtikongressiin ja tutustui Letchworthin puutarhakaupunkiin.
Helsingin asuntopula oli vuosisadan alussa huutava ja työväestön asuinolot kurjat. Kun samaan aikaan maanviljely oli maailmanmarkkinoilta saadun halvan viljan vuoksi käynyt huonosti kannattavaksi, olivat Helsingin lähialueiden maanomistajat valmiita myymään viljapeltonsa palstoitettavaksi asutuskäyttöön. Tohtori Juhani Piilonen on kuvannut Helsingin Pitäjä – Helsinge -vuosikirjassa (1996), kuinka puutarhakaupunkiaate tuli Suomeen ja sitä toteutettiin Malmin ja Tikkurilan rautatieasemien välisellä alueella.
Joulukuussa 1906 yhdeksän herraa kokoontui perustamaan maanhankintayhtiö Ab Parkstad – Wanda – Puistola Oy:tä. Hankkeen vetäjä oli lehtimies ja aktivisti Konni Zilliacus. Yhtiö hankki Malmilta pohjoiseen radan varresta yli tuhat hehtaaria maata ja vuosien varrella lisää. Yhtiön osakas, arkkitehti Gustaf Strengell laati 1907 Tapanilan aseman ympäristöä varten palstoitussuunnitelman, jota leimasi vahvasti puutarhakaupunki-idea. Käytännön palstoitustyön teki maanmittari Oskar Immel.
Vantaan puistokaupunkiyhtiö palstoitti ja myi vuoteen 1934 mennessä edullisin ehdoin 1 550 asuintonttia. Yhtiö ja sen rinnalle perustettu Egna Hem – Oma Koti Oy joutuivat lamavuosina talousvaikeuksiin ja lopulta konkurssiin. Yhtiötä ei pelastanut edes arkkitehti Bertel Jungin vuonna 1933 laatima puutarhakaupunkisuunnitelma, joka ulottui radanvarresta Jakomäkeen. Helsingin kaupunki lunasti jäljellä olleet maa-alueet ja vuokrasi valtiolle uutta Malmin lentokenttää varten. Puutarhakaupunkikaava vedettiin pois lääninhallituksesta.
Malmin, Tapanilan, Tapaninvainion ja Puistolan alueelle ei syntynyt oikeaa puutarhakaupunkia, joskin Puistola saa kiittää Vantaan puistokaupunkiyhtiötä nimestään. Alueen kaupunkirakenteessa voidaan kuitenkin nähdä puutarhakaupunki-idealle tyypillisiä piirteitä. Nyt olisi hyvä päivittää puutarha- tai puistokaupunkiajatus kaupunkisuunnitteluumme. Helsingin yleiskaavasta käyty kiivas keskustelu kertoo, että kaupunkien viheralueet ovat ihmisille erittäin tärkeitä. Hyvällä suunnittelulla viheralueet eheyttävät yhdyskuntia ja mahdollistavat luonnon äänistä, tuoksuista ja ilmiöistä nauttimisen ihmisten lähiympäristössä.
Pohjoismaiden suurissa kaupungeissa on entisiä liikennealueita, satamia, lentokenttiä ja moottoriteitä kaavoitettu kulttuuri- ja asuinalueiksi tai muutettu kevyen liikenteen väyliksi. Kaupunkiluonnon tarjoamat hyödyt ja palvelut ovat tulleet osaksi jokapäiväistä kaupunkisuunnittelua.
Ilmastonmuutoksen myötä sademäärä lisääntyy Suomessa ja hulevesien hallinnan tulee olla kaupunkiympäristössä suunnitelmallista. Sadevedet tulisi käyttää hyödyksi tonteilla ja kortteleissa ja yhä enenevästi rakennettavien viherkattojen ja kattopuutarhojen avulla.
Melu ja saasteet eivät kuulu kaupunkiin. Monimuotoisen luonnon terveysvaikutukset ovat kiistattomat ja nykyisin jo osa ihmisten toimintakykyä palauttavaa hoitoa. Kaupunkiviljely on kasvava harrastus, mutta myös vakavasti otettava vaihtoehto ravintola- ja laitosruokailun tuorekasvisten hankintaan.
Kirjoittaja on YTT, ympäristöneuvos ja Viherympäristöliiton puheenjohtaja.
uutiskirje 