Reportaasi: Syyrialaispakolaisten leirissä Libanonissa

Anas, 13, sanoo muistavansa kotikaupunki Alepposta kaiken kirkkaasti. Poika tuli Syyriasta Libanoniin perheensä kanssa nelisen vuotta sitten. Kohtaan hänet Al-Jandoulassa, joka on pikkuinen ja köyhä kylä Wadi Khaledin alueella Pohjois-Libanonissa, Syyrian rajalla.

Pyydän pojan juttusille kesken kemian tukiopetuksen.

– Täällä voin saada apua, jos minulla on ongelmia koulussa, hän sanoo.

Olemme Arc en Ciel -nimisen paikallisen kansalaisjärjestön tiloissa. Menossa on tukiopetusta kolmesta aineesta. Paikalla on suunnilleen yhtä paljon libanonilaisia ja syyrialaisia lapsia.

Opetus on rahoitettu Suomen edustuston myöntämin varoin. 50 000 euroa mahdollistaa tukiopetuksen kolmena iltapäivänä viikossa, puolen vuoden ajan, sadalle lapselle. Jokainen lapsi saa opetusta kerran viikossa. Lapsilla on ilmainen bussikuljetus, jotta matka olisi mahdollisimman turvallinen.

Puolet koulupudokkaita

Miriam Azar Suomen Beirutin suurlähetystöstä sanoo, että vain puolet Syyrian pakolaislapsista käy koulua Libanonissa.

– Libanonin julkisissa kouluissa paikkoja on yhteensä 300 000. Syyrialaisia kouluikäisiä on pakolaisina noin 400 000 – siis enemmän kuin koko maassa on paikkoja julkisissa kouluissa edes libanonilaisille.

Jotta pakolaislapset pääsisivät opiskelemaan, Libanonin kouluihin on avattu iltapäivävuoroja. Hankkeen takana on opetusministeriö ja yhtenä päätukijana Unicef. Mukana on yli 300 koulua.

Anas on ollut koulussa siitä saakka, kun hän pakeni Libanoniin. Hän sanoo pitävänsä ranskan opiskelusta. Libanonissa opiskellaan pääosin englanniksi tai ranskaksi, kun taas Syyriassa koulukielenä on useimmiten arabia. Kielen vaihdos aiheuttaa monille lapsille niin suuria ongelmia, että koulutie katkeaa sen takia.

Anas kertoo, että haluaisi opiskella viestintää tulevaisuudessa. Varovainen haave on paluu Syyriaan.

– Mutta en juuri ajattele sitä, koska Syyriaan ei nykyisin voi mennä.

Syyrialaisia on paljon rakennustöissä Libanonissa.

Pakolaisia enemmän kuin paikallisia

Wadi Khaledin mutkaisia teitä ajellessa näkee välillä Syyrian puolelle. Wadi Khaledissa asuu noin 35 000 Syyrian pakolaista; heitä on alueella enemmän kuin libanonilaisia. Ei ihme, sillä rajan yli on helppo astua, sanovat paikalliset.

Alue on täynnä kontrasteja. Sotaa pakoon tulleita ei ajatella pakolaisina, ennemminkin he ovat perhettä ja ystäviä. Ovathan syyrialaiset aina olleet täällä – tai libanonilaiset Syyrian puolella. Suhde juontuu ajoilta, jolloin Libanon ja Syyria olivat samaa maata.

Samalla Wadi Khaledin alue on Syyrian sodan takia Libanonin turvattomimpia. Yhtä helposti kuin muutkin, liikkuvat sodan eri osapuolten taistelijat. Wadi Khaledissa suunnitellaan terrori-iskuja, vaikka niitä ei täällä juuri toteuteta. Syyrian sota on muutenkin vaikuttanut alueeseen.

Sodan alettua ihmisiä tuli lisää, mutta työt vähenivät. Ennen sotaa kauppa kävi rajan yli, mutta tyrehtyi vuonna 2015 asetettujen viisumivaatimusten takia. Jotkin työt loppuivat, yhtenä esimerkkinä tuotteiden kuljettaminen rajan yli. Kaikki tämä on lisännyt köyhyyttä entuudestaankin rutiköyhässä Wadi Khaledissa.

Syyrialaisia pelloilla ja parkkipaikoilla

Miriam Azar painottaa, että pakolaisia autettaessa ei saa unohtaa köyhiä paikallisia. Maassa, jossa ei ole toimivaa sosiaaliturvaa, pakolaisille suunnatuista erityisoikeuksista nousee helposti kapina.

– Humanitaarinen avustus ei saa kärjistää jännitteitä; emme voi auttaa vain pakolaisia, vaan on autettava kaikkein haavoittuvaisimpia ihmisiä ylipäätään.

Muualla Libanonissa Syyrian pakolaiset ovat herkkä aihe. Vaikka heitä on tullut maahan vuodesta 2011 alkaen, Libanonin hallitus myönsi pakolaiskriisin vasta joulukuussa 2012. Syyrialaisille ei ole perustettu virallisia pakolaisleirejä, koska heidän pelätään jäävän maahan pysyvästi.

Tämä johtuu osittain Palestiinan pakolaisista. Heitä on saapunut Libanoniin lähes puoli miljoonaa, vuodesta 1948 alkaen. Osa on lähtenyt muualle, mutta koska palestiinalaisilla ei ole paikkaa, mihin palata, Libanonin palestiinalaisleireistä on tullut pysyviä kaupunginosia.

Pohjois-Libanonin lisäksi eniten Syyrian pakolaisia on Bekaan laaksossa, jolla myös on yhteinen raja Syyrian kanssa. Bekaan suurimmassa kaupungissa, Zahléssa, pakolaisten majoja on siellä täällä: parkkipaikoilla ja peltojen laitamilla, yksittäin ja pienissä rykelmissä sekä monen sadan ihmisen muodostamissa epävirallisissa leireissä.

– Tässä telttaleirissä on noin 560 asukasta, Youssef Hessoun Khelef sanoo.

Hän on aleppolainen leirinjohtaja, joka tuli Libanoniin maataloustöihin 17 vuotta sitten, eli vuosia ennen sotaa – ja on asunut samalla paikalla siitä saakka. Leiri laajeni Syyrian sodan seurauksena. Koska Hessoun Khelef tunsi aluetta ja paikallisia ihmisiä, hänestä tuli leirinjohtaja.

Kallista asumista ja jäteongelma

Alue on vuokrattu yksityiseltä maanomistajalta. Majoja on yhteensä 80, ja kussakin asuu keskimäärin seitsemän ihmistä. Alueen vuokra on 40 miljoonaa Libanonin puntaa (noin 24 000 euroa) vuodessa. Se tekee yhtä telttaa kohden 500 000 Libanonin puntaa (noin 300 euroa) vuodessa.

Osa vanhemmista pitää koulumatkoja liian vaarallisina.

Yleensä teltassa asuminen on paljon kalliimpaa, jopa 140 euroa kuukaudessa.

Samassa leirissä Hessoun Khelefin kanssa asuu nykyisin myös viisi hänen veljeään. 8-vuotias veljentytär Hind seuraa keskustelua tarkasti. Tyttö on syntynyt Libanonissa ja on yksi leirin 15 lapsesta, jotka käyvät koulussa Zahléssa. Puolen tunnin koulumatkat taittuvat linja-autolla.

– Lempiaineeni on arabia, ja se on minulle helppoa, mutta englannin kanssa on ongelmia, Hind sanoo.

Telttaleirissä asuu yhteensä lähes 200 lasta. Suurin osa lopetti opiskelun, kun YK:n ja kansalaisjärjestön tukema epävirallinen opetus leirissä loppui. Syytä koulun loppumiseen ei kerrottu edes leirinjohtajalle. Hessoun Khelef sanoo, että osa vanhemmista pitää koulumatkoja liian vaarallisina lasten kuljettaviksi, eikä siksi päästä lapsiaan muualle kouluun.

Leirin suurin ongelma ovat jätteet. Ennen jätehuolto toimi, mutta jätteiden hakua varten tarkoitettu YK:n tuki kunnalle loppui. Roskat lojuvat leirissä ja sen laitamilla.

– Hiiret viihtyvät jätteissä ja syövät myös lasten jalkoja, Youssef Hessoun Khelef sanoo.

– Toinen ongelma on sadevesi, joka tulee sisälle asuntoihin, hän jatkaa.

Toiveena on, että paikalle saataisiin kiviä ja niiden avulla lattioihin lisää korkeutta. Itselleen hän haluaisi mahdollisuuden nähdä vanhempansa, seitsemän vuoden erossa olon jälkeen. Mies ei kuitenkaan uskalla käydä Syyriassa. Hän pelkää maan hallitusta, joka saattaisi kaapata hänet armeijaan.

Leirissä elämä on odottamista

Bekaan laaksossa oppaani on Elias Hanna, joka työskentelee Makhzoumi-järjestössä. Järjestön Zahlén toimipiste oli paikallinen yhteistyökumppani Unescon hankkeessa (2014), jossa tarjottiin ammatillista koulutusta libanonilaisille ja syyrialaisille nuorille. Yhtenä rahoittajana oli Suomen ulkoministeriö.

Hanna asuu Zahléssa ja on väistämättä seurannut pakolaisten tuloa kaupunkiin myös sen takia.

– Moni on vuokrannut teltalle paikan maanviljelijältä ja maksaa vuokran tekemällä töitä tilan isännälle, hän kertoo.

Koputamme pakolaisperheen ovelle.

Tässä asumuksessa on lämmin. Istuudumme lattialle, ja haastattelun antaa perheen isä, Ali Mohamed Ali. Paikalla on myös hänen äitinsä, vaimonsa sekä 11 lasta, jotka ovat yhdessä paenneet Alepposta vuonna 2011.

Selviää, että lämmitys ja muut asumiskulut maksetaan kahden töissä käyvän lapsen palkoilla. Yksikään lapsista ei ole koulussa.

– Syyriassa opetus oli englanniksi, mutta täällä se olisi ollut ranskaksi. Rehtori halusi laittaa 14-vuotiaan pojan ensimmäiselle luokalle, vaikka hänen pitäisi ikänsä puolesta olla kuudennella, isä selittää.

Perheen isä kertoo, että elämä on lähinnä odottamista.

– Enimmäkseen katsomme televisiota. Toisinaan käymme kahvilla muiden syyrialaisten luona, erityisesti, jos joku on mennyt naimisiin tai jonkun perheenjäsen kuollut.

Elinkustannukset Libanonissa ovat lähes Suomen tasoa. Perhe saa UNHCR:ltä 270 dollaria (noin 252 euroa) kuussa.

– Se ei ole tarpeeksi, mutta en mahda sille mitään.

Mitä toivotte tulevaisuudelta?

– Että sota loppuisi ja voisimme palata Syyriaan. Koti on tuhoutunut, mutta Syyriassa on vielä sukulaisia.

– Toivon myös, että saisimme YK:lta tai joltain muulta kansainväliseltä järjestöltä apua siihen, että lapset pääsisivät kouluun.

Paossa töissä ja töiden takia

Teknisen ja ammatillisen koulutuksen (TVET) ohjelmien asiantuntija Salim Shehade Unescon Beirutin toimistolta sanoo, että Libanoniin paenneita syyrialaisnuoria halutaan kouluttaa niille aloille, joilla riittää töitä. Kysymykseen tulevat ammatilliset lyhytkurssit. Kurssit, jotka tähtäävät töihin, joita libanonilaiset eivät halua tehdä ja joita syyrialaiset saavat tehdä laillisesti.

– Rakennusalan töihin, sähköasentajiksi, putkimiehiksi ja maalareiksi, Shehade listaa.

– Syyrialaiset ovat vahvoja ja käteviä käsistään. Ja koska tilanne on mikä on, he työskentelevät valittamatta missä vain.

Tavoitteena on, että koulutuksista on apua sekä Libanonille että pakolaisille itselleen. Toisaalta Unescolla valmistaudutaan jo Syyrian jälleenrakennukseen.

– Haluamme tarjota ammatillisia taitoja, joista on hyötyä nyt Libanonissa ja myöhemmin, kun Syyriaa jälleenrakennetaan – syyrialaisten on oltava siihen valmiita.

Syyrialainen elokuvaohjaaja Raed Zeno on lähtenyt näyttämään minulle nykyistä kotikaupunkiaan, Beirutia.

– Veikkaan, että jokainen rakennustyöläinen, jonka täällä näet, on syyrialainen, hän sanoo.

Menemme syyrialaiseen ravintolaan. Zeno kertoo olleensa paikan vakioasiakas Damaskoksessa. Sittemmin omistaja pakeni sotaa ja avasi ravintolansa uudelleen Beirutissa.

Beirutissa näkee, että syyrialaiset ovat innokkaita avaamaan yrityksiä. Esimerkiksi palestiinalaisleiri Shatilan pääkatu on täynnä syyrialaisten liikkeitä, joissa myydään vaatteita, ruokaa ja makeisia.

Raed Zeno on tullut Libanoniin etupäässä työn perässä, mutta miettii:

– Olenko minä pakolainen?

Hänen ammattinsa harjoittaminen on ilmaisunvapauden puuttuessa lähes mahdotonta kotimaassa. Siitä, että sanoo mitä ajattelee, saattaa Syyriassa joutua vankilaan. Tällä hetkellä Zeno työstää dokumenttia Syyrian pakolaisista Libanonissa. Kuvaukset tehtiin Bekaan laaksossa.

– Kun menen pakolaisten luokse, en ajattele heidän olevan pakolaisia vaan perhettäni. En oppinut heidän tarinoistaan mitään uutta, koska kaikki on minulle niin tuttua – kuin omien sukulaisteni elämästä. Kun joku heistä vain katsoo minua, ymmärrän, mitä katse merkitsee. Ymmärrän jokaisen hymyn, sen, mitä hymyn taustalla on. Ja kun pakolaisnainen on vihainen ja itkee, tiedän syyn. Jokainen perhe, jota kuvasin, tuntui omaltani.