Ghanalainen 18-vuotias jalkapalloilija Ibrahim Ali kertoo äitinsä maksaneen suuren summan, jotta hän pääsi Turkkiin.
– Nyt äiti on riippuvainen minusta, sanoo Ali pallokentällä Istanbulissa.
Joulukuussa 2015 Ali pelasi Ghanan kakkosdivisioonassa. Pelaaja-agentti tarjoutui järjestämään hänelle yhteyden turkkilaiseen seuraan. Perheensä siunauksella ja tuella Ali muutti Turkkiin täynnä toivoa ja unelmia.
Ejekwu asuu neljän muun kanssa kellariloukossa.
– Agenttini hylkäsi minut, enkä pääse enää takaisin, ja nyt minun pitäisi saada asiani järjestykseen ja löytää itselleni joukkue, nuori pelaaja kertoo.
– Kun agentti toi minut Ghanasta tänne, asuin ensimmäiset kaksi viikkoa Antalyassa hotellissa, josta jouduin maksamaan itse. Äiti käytti paljon rahaa hyväkseni.
Ali ei päässyt kertaakaan pelaamaan tosipelissä eikä siten saanut esitettyä taitojaan, ja agentti kehotti häntä palaamaan kotimaahansa.
– Hän sanoi, etten ole tarpeeksi hyvä, Ali kertoo.
Alin ja agentin välit katkesivat, ja hän muutti Istanbuliin.
Välietappi Eurooppaan
Istanbulista on tullut yksi afrikkalaisten pelaajien keskittymistä heidän hakiessaan nostetta uralleen ja pääsyä Euroopan huippuseuroihin. Turkkiin on Afrikasta hyvät lentoyhteydet, ja viisumin saaminen on helpompaa, kuin jos matkustaisi Euroopan maihin. Lisäksi Turkin seurajalkapallon taso on korkea.
Turkissa pelaajat luottavat siihen, että he tienaavat hyvin. Amatööriseurassa voi keskipalkka olla 8 400 dollaria vuodessa, kun Afrikan seuroissa palkat ovat yleensä muutaman sadan dollarin luokkaa.
– Monet haaveilevat pääsystä Turkkiin, koska se on askel eteenpäin heidän ammattilaisurallaan, kertoo 44-vuotias jalkapallovalmentaja Timothy Alade Segun.
Useimpien pelaajien tie menestykseen on kuitenkin täynnä esteitä ja pettymyksiä, ja monet joutuvat uransa alussa valeagentin huijaamaksi.
Victor Nnah Nathan Ejekwu, 22, on yksi heistä. Hän matkusti Etelä-Nigerian Port Harcourtista Istanbuliin vuonna 2014 pelattuaan muutaman vuoden kotimaansa amatöörisarjoissa.
– Agentti pyysi minua pelaamaan koeottelun Turkissa. Maksoin siitä hänelle 1 700 dollaria, Ejekwu kertoo.
– Kun saavuin, ei mitään ottelua ollutkaan.
Ei ole helppo palata
Paris-Sud-yliopistossa työskentelevän siirtolaisuustutkija Clément Lopezin mukaan valeagentin tärkein työkalu on suostuttelu. Joskus he käyttävät väärennettyä kutsua todelliselta joukkueelta, mutta mitään kirjallisia sopimuksia ei tehdä.
– Hyvin kerrotulla valheella voi saada toiveikkaan ja luottavaisen pelaajan houkuteltua Eurooppaan, hän kertoo.
Tämä turnaus on monelle ainoa tilaisuus näyttää taitonsa.
Valeagentit käyttävät hyväkseen pelaajien kokemattomuutta ja heidän perheidensä herkkäuskoisuutta.
Vaikka pelaajat ovatkin pettyneitä, he päättävät silti yleensä jäädä Turkkiin, koska he uskovat omiin kykyihinsä ja hakeutuvat muiden kaltaistensa seuraan.
– Ei olisi helppo palata. Perheeni käytti paljon rahaa auttaakseen minua, Ali sanoo.
Kamerunilaisen Alex Epomen, 18, on myös pakko menestyä. Hänen isänsä kulutti viimeiset säästönsä pojan matkaan Istanbuliin.
– Jos en pärjää, ei perheenikään pärjää. Isäni unelmat valuvat tyhjiin.
Epomen perhe uskoo hänen tekevän vielä läpimurron.
Korvaamaton tilaisuus
Pelaajien tie menestykseen voi alkaa Istanbulin afrikkalaisyhteisön järjestämän vuosittaisen tapahtuman kautta: Turkin afrikkalaisten mestaruuskisojen.
Aluksi tapahtuma oli vain pieni paikallinen festivaali, mutta nykyisin se on muutamalle sadalle pelaajalle ainutlaatuinen tilaisuus kiinnittää todellisen agentin huomio ja saada sopimus turkkilaisesta seurasta. Pelaajat edustavat kotimaitaan pelaten Ghanan, Nigerian, Kamerunin, Malin ja muiden Afrikan maajoukkueiden peliasuissa.
Kesälauantain paahtavassa helteessä Ali sulkee silmänsä ja lausuu lyhyen rukouksen ennen kuin astuu kentälle turnauksen avausotteluun Ghana vastaan Nigeria. Alilla on päällään Ghanan mustavalkoinen peliasu ja hän haaveilee pelaavansa Turkin korkeimmissa sarjoissa. Ottelu on hänelle korvaamaton tilaisuus taitojensa esittämiseen.
Myös Epome ja Ejekwu osallistuvat turnaukseen omien kotimaidensa – Kamerunin ja Gambian – joukkueissa. Valmistautuessaan turnaukseen Epome on harjoitellut päivittäin kolme tuntia yksityisessä valmennuskeskuksessa.
Keskuksen johtaja, kamerunilainen Bertrand Joseph Ndong, perusti sen nimenomaan afrikkalaistaustaisia pelaajia varten. Laadukkaan valmennusohjelman lisäksi Ndong järjestää otteluita ammattijoukkueita vastaan, jotta turkkilaiset seurat pääsevät näkemään hänen pelaajiaan. Epome on onnekas, koska Afrikka-turnaus tulee hänelle ekstrana harjoituspaikan lisäksi.
Ejekwulle ja Alille turnaus on korvaamaton. Se saattaa olla heidän ainoa tilaisuutensa päästä pelaamaan ammattilaisjoukkueiden agenttien silmien alla, varsinkin jos he pääsevät pudotuspeleihin.
Vaikea kehittyä
Ottelu pelataan Ferikoyn stadionilla, ja katsomossa Gideon Sani kannustaa pelaajia. Hän on yksi harvoista läpimurron tehneistä pelaajista. Hän pääsi kaudeksi 2012–2013 Akhisar Belediyespor -joukkueeseen, joka pelaa Turkin pääsarjassa, superliigassa.
– Pelaajat pyytävät minulta palautetta otteluistaan, joten minä annan heille ohjeita, Sani kertoo.
Ilman pelaajien välistä solidaarisuutta kenelläkään ei olisi mahdollisuutta menestyä.
– Pelitaitojen kehittäminen on heille vaikeaa, koska heillä ei ole seuraa, varusteita tai sponsoreja, Sani toteaa.
Gambian joukkueessa pelaava Ejekwu on harjoitellut muutamien muiden pelaajien kanssa pienellä kentällä Kurtulusin työläiskaupunginosassa. Harjoitusta ohjaa itseoppinut valmentaja, joka yleensä on muutamia vuosia aikaisemmin saapunut, omasta urastaan luopunut pelaaja.
– Pysymme hyvässä pelikunnossa, Ejekwu sanoo.
Sani on hieman pessimistisempi.
– Kyllähän he pysyvät kunnossa, mutta monella ei ole hyvää valmentajaa. Heidän on vaikea tietää, miten kehittyä.
Rasismi yleistä
Tuntemattomaan maahan saavuttuaan useimmat pelaajat, jotka ovat vielä hyvin nuoria, elävät pätkätöillä. Suurin osa heistä joutuu etsimään työtä jalkapallon ulkopuolelta.
Kamerunilainen jalkapalloilija Germain Mbeh huomauttaa, että työn löytäminen on Turkissa vaikeaa.
– Ainoat meille tarjotut työt ovat raskaita ja niistä maksetaan hädin tuskin lainkaan palkkaa, hän sanoo.
Työskenneltyään kuusi kuukautta ravintolassa Kurtulusissa Ejekwu otti lopputilin keskittyäkseen jalkapalloon. Elannokseen hän esiintyy hip hop -laulajana ja imitoi Michael Jacksonia baareissa ja kirkoissa iltaisin ja viikonloppuisin.
Ejekwun tulot riittävät vuokraan pienestä asunnosta, jonka hän jakaa neljän muun kanssa. Asunto on rapistuneen talon kellarissa Kurtulusissa. Siinä ei ole ikkunoita eikä ilmastointia, joten se on tunkkainen ja seinissä näkyy hometta.
Myös rasismi on yleinen ongelma pelaajien elämässä.
– Istanbulissa jouduin tappeluun ensimmäistä kertaa elämässäni, Ejekwu kertoo.
Ejekwua kiusataan jatkuvasti ihonvärinsä takia. Hän muistaa erään yön, kun hän oli tulossa kotiin hip hop-keikalta. Miesjoukko hyökkäsi hänen kimppuunsa ja ryösti hänet keskellä katua.
– Jouduin anelemaan heiltä, että saisin pitää edes kenkäni, hän sanoo.
Mbeh kertoo, että häntä haukutaan usein ”neekeriksi” tai apinaksi ja käsketään palaamaan kotimaahansa.
– Rasismi on Turkin huonoin puoli. Se on jatkuvaa, pikkuasioita, loukkauksia, uhkauksia, hän kertoo.
– Minkä sille mahtaa? Laitan musiikin soimaan ja yritän unohtaa sen.
Monen taso ei riitä
Afrikka-turnauksen ajaksi pelaajat ja kannattajat voivat sentään unohtaa huonot elinolonsa. He juhlivat yhteistä intohimoaan ystävällisessä ilmapiirissä unohtamatta kuitenkaan päämääräänsä. Kaikki tietävät, että yleisön joukossa on turkkilaisia pelaaja-agentteja.
Günes Umit Artuk, 35, on yksi heistä. Muistikirja kädessään hän seisoo lähellä aitaa ja tarkkailee pelaajia, joiden nimet löytyvät hänen työtoverinsa Segunin tekemästä listasta.
– Tällä hetkellä listallani on neljä pelaajaa, Artuk sanoo.
Hän huomauttaa, että Turkkiin saapuu paljon pelaajia, joilla on korkeat odotukset, mutta joiden taso ei riitä niiden toteuttamiseen.
– Jotkut heistä voivat päästä Turkin kakkossarjaan, mutta monien taso ei riitä lähellekään, hän kertoo.
Afrikkalaiset pelaajat helposti aliarvioivat jalkapallon tason Turkissa.
Artuk neuvoo värväämiään afrikkalaisia pelaamaan ensin muutamia vuosia amatööritasolla.
– Hyvissä amatööriseuroissa he oppivat kielen ja maan tavat sekä pystyvät luomaan yhteyksiä, hän sanoo.
Kovaa työtä ja rukoilua
Jos pelaajat käyttävät tilaisuutensa, Artuk pyrkii etsimään heille paremman seuran kakkosdivisioonasta. Yksi hänen tavoitteestaan on kerätä pelaajalle tilastomerkintöjä.
– Turkkilaisseurat tahtovat hyvän cv:n. Valitettavasti ne eivät yleensä anna tilaisuutta hyvällekään pelaajalle, jos hänellä ei ole kunnon taustaa, Segun sanoo.
Segun tahtoisi perustaa valmennuskeskuksen, jonka avulla hän voisi auttaa pelaajia pääsemään Turkin jalkapallomarkkinoille.
– Ilman hyvää cv:tä tai agenttia pelaajilla ei ole mitään toivoa pääsystä joukkueeseen, Ejekwu toteaa.
Ejekwu on ollut Turkissa jo kaksi vuotta. Jos hän ei onnistu tänäkään vuonna, hän palaa Nigeriaan.
Myöskään Mbeh ei ole saanut tarjouksia.
– Kun saavuin tänne, uskoin löytäväni helposti joukkueen ylemmiltä sarjatasoilta. Nyt kadun sitä, että tulin tänne, hän sanoo.
Ghanan ja Nigerian välinen ottelu päättyy tasapeliin. Pelaajat eivät ole täysin tyytyväisiä suoritukseensa.
– Heidän täytyy tehdä paljon töitä, uskoa itseensä ja rukoilla, toteaa Sani ja hymyilee.
Kentällä pelaajat kärsivät helteestä, mutta ennen paluuta pukuhuoneeseen molemmat joukkueet kerääntyvät vielä kentälle käsikkäin yhteiseen rukoukseen. Ensin kristityt lukevat rukouksensa ja sitten muslimit omansa.
Käännös: Markus Kangas ja Arto Huovinen
uutiskirje 
