Kirje Kabulista: Lasten kasvatuksesta

Siitä on nyt 13 vuotta, kun perheeni tuli Iranista Afganistaniin. Vanhempani olivat vielä lapsia, kun heidän vanhempansa pakenivat Iraniin sotaa ja Neuvostoliiton miehitystä. Iranissa vanhempani menivät naimisiin, ja me kaikki lapset synnyimme siellä. Sitten elämä Iranissa kävi liian vaikeaksi, ja tulimme tänne sodan runtelemaan maahan Afganistaniin.

Afganistanin kaltaisessa maassa lasten kasvattaminen on vaikeaa, sillä vanhemmat ovat hyvin yksin kasvatustehtävänsä kanssa. Maa on sodan köyhdyttämä eikä jälleenrakennus ole edennyt toivotulla tavalla. Vanhat vahingolliset käsitykset estävät kehityksen, eikä miesten ja naisten välillä ole tasa-arvoa.

Kunnioitan vanhempiani, sillä he kasvattivat meidät tyttäret kuten he kasvattivat poikansa – me olimme tasa-arvoisia. Minäkin jatkoin kouluni loppuun täällä ja isosiskoni valmistui yliopistosta.

Setäni perhe muutti samaan aikaan meidän kanssamme Afganistaniin, mutta setäni perheessä vanhemmat eivät antaneet tyttöjen jatkaa enää lainkaan opiskelua. Jotkut perheet taas antavat kyllä tyttöjen käydä koulua, mutta eivät enää päästä heitä yliopistoon. Monet ajattelevat, että tyttärien pitäisi mennä pian naimisiin.

Eräs naapurimme, jonka kanssa jaoimme saman pihamaan kolmen vuoden ajan, kohteli tyttäriään kuin nämä olisivat olleet perheen poikien palvelijoita. Perheen äiti ajatteli, että tyttäret menevät ennen pitkää naimisiin ja muuttavat aviomiestensä perheisiin, mutta pojat kuuluvat heille ja jäävät huolehtimaan heistä.

Mutta minun äitini sanoi aina, että hänelle pojat ja tytöt ovat samanarvoisia eikä hän halua kohdella heitä eri lailla.

Afganistanissa koulu, johon päädyin, oli jotain aivan toista kuin koulu, johon olin Iranissa tottunut. Kaikki näytti oudolta ja vaikealta. Meillä ei ollut koulurakennusta, ei pulpetteja eikä tuoleja, me keräännyimme telttaan ja istuimme maassa. Kaikille oppiaineille ei ollut omaa opettajaa, ja usein opetuksen taso oli ala-arvoista.

Joinakin öinä menin pihalle itkemään, koska kaipasin vanhaa kouluani ja luokkatovereitani niin hirvittävästi. Sain kuitenkin käytyä kouluni loppuun, sillä vanhempani tukivat ja rohkaisivat minua.

Kahden Suomen-matkani aikana näin, että Suomessa valtio todella välittää lapsista ja nuorista, sillä Suomessa ymmärretään, että lapset ja nuoret ovat maan tulevaisuus. Kouluissa on opetussuunnitelmat, ja oppilaista pidetään hyvää huolta; heillä on kaikki, mitä he tarvitsevat.

Afganistanissa vanhempien vastuu on liian suuri. Hallitus ei välitä lapsista ja nuorista, ja vastuu, jonka pitäisi olla niillä, joilla on valta, on yksin vanhempien harteilla. Yksityiskouluissa voi olla toisin, mutta valtion kouluissa opetus on surkeaa eikä voi tietää, onko lapsilla mahdollisuus oppia edes perustaitoja.

Oppilas on vain puoli päivää koulussa, mutta Suomessa opettajien velvollisuus on opettaa myös, kuinka käyttäytyä koulupäivän jälkeen. Suomessa asuva afgaanityttö kertoi minulle, että heille opetettiin koulussa, ettei ruokaillessa pidä iskeä lusikkaa tai haarukkaa epämiellyttävän kovaa lautaseen. Voi kunpa opettajat Afganistanissa opettaisivat lapsemme edes kirjoittamaan ja lukemaan oikein – olisimme jo siitä kiitollisia!

Myös päiväkotien henkilökunnalta puuttuu koulutus ja halu tehdä työnsä kunnianhimoisesti ja hyvin. Tyttäreni Nargis oli jonkin aikaa päiväkodissa eikä viihtynyt siellä. En kuitenkaan ihmettele sitä: vaikuttaa siltä, että päiväkodeissa vain kulutetaan aikaa ja otetaan vanhemmilta rahat lasten säilyttämisestä. Pitäisi ajatella, mikä on tärkeintä lapsen hyvinvoinnille kussakin ikävaiheessa. Ei päiväkoti saa olla tylsä paikka, jonne lapset eivät halua mennä.

Myöskään media ei tue vanhempia kasvatustehtävässä. Äitini on kertonut, että Iranissa televisiossa on erityisesti lapsille suunnattuja opettavaisia elokuvia. Kauhuelokuvia ja muuta lapsille sopimatonta ohjelmaa lähetetään vasta kymmenen jälkeen illalla. Afganistanissa media ei välitä lasten suojelemisesta sen paremmin kuin opettamisestakaan.

Meillä on iso ja tärkeä vastuu tässä maailmassa, sillä lapsia ei voi jättää kasvamaan yksin. Afganistanissa vanhempien vastuu on ehkä vielä suurempi kuin maissa, joissa yhteiskunta osallistuu lasten kasvattamiseen ja kantaa vastuuta lapsia koskevista ratkaisuista.

Haluan kasvattaa oman lapseni niin, ettei minun tarvitse tulevaisuudessa olla hänen vuokseen surullinen. Tahdon olla tarkkana, jotta hänen tietomääränsä kasvaisi, hän olisi terve ja että hän ymmärtäisi, mikä on oikein ja mikä väärin.

Käännös: Mohammad Azar Aruturab ja Kirsi Mattila