Lapsuuteeni kuuluivat Vaasan-tätien joulupaketit. Ne tulivat säännöllisesti sinne asti, kunnes minä ja veljeni olimme kaikki koulussa.
Vaasan-”tädit”, Aaltonen ja Nieminen, olivat Kotilieden kummikerhon lähettiläitä. En tiedä, olivatko nimet oikeita.
Ihaninta oli, että kahvin, riisin ja muun tarpeellisen lisäksi paketissa oli pussi sekahedelmiä ja suklaata meille lapsille. Se oli yhtä juhlaa.
Me emme olleet köyhistä köyhimpiä, mutta vähävaraisia, ja lapsia oli neljä. Saimme muitakin lahjoja, sellaisiakin, joita toivoimme.
Tänä jouluna moni vähävarainen perhe saa joulupaketin, ruokaa tai lahjakortin. On hienoa, että monet järjestöt varmistavat, että tänäkin jouluna vähävaraisilla lapsiperheillä on jouluiloa.
Surullista on, että näin monen vuosikymmenen jälkeen tarvitaan vieläkin Vaasan-tätejä ympäri vuoden, meillä hyvinvointivaltiossa.
Joulun alla lahjoittajia lähestynyt Unicef kertoo noin 27 miljoonan lapsen olevan vaarassa sodan ja konfliktien jaloissa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan alueilla.
Järjestö perustettiin auttamaan toisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa asuvia lapsia. Unicefia ja muita sodan jaloissa elävien lasten auttajia tarvitaan entistä kipeämmin.
Kaikki eivät usko, että järjestöjen apu menee perille. Mitä siihen voi sanoa? On pakko uskoa, ja edes yrittää auttaa.
Eräs äiti kertoi ennen joulua Ylen haastattelussa eroperheensä joulusta. Lapset ovat joka toinen vuosi isänsä luona. Haikeaa, mutta onnekasta, sillä lapset voivat isänsäkin luona hyvin. Yksinäisyys on jouluna erityisen raskasta. Olipa kumppaninsa tai perheensä tavalla tai toisella menettänyt, sairas tai ikääntynyt.
Yksinäisyyttä lievittävät palvelevat puhelimet, joulukahvilat, ja osa ravintoloista on auki.
Joulun kaupallistumisen ja maallistumisen kääntöpuolena joulun erityisyys on hellittänyt. Voi heittää hyvästit lapsuuden jouluille, tai jopa koko joululle ja elää hetkessä palvelevan puhelimen kanssa tai ilman.
lehti 