Suomessa hoetaan usein, että uusliberalismilla ei ole ikinä ollut täällä merkittävää asemaa. Tämä väite perustuu ajatukseen, jonka mukaan uusliberalismi on jonkinlainen radikaali, anarkokapitalismia lähentelevä oppi.
Perinteisesti akateemisessa kirjallisuudessa uusliberalismia ei kuitenkaan ole ymmärretty aatteellisesti ohjautuneena radikaalikapitalistisena projektina. Esimerkiksi poliittisen talouden tutkimuksessa uusliberalismi on tavanomaisesti mielletty joukoksi vaikeasti havaittavissa olevia käytäntöjä, uskomuksia ja instituutioita, jotka siirtävät vaivihkaa taloudelliseen vallanjakoon liittyvää päätöksentekoa demokratian ulkopuolelle.
Talouden depolitisoinnin lisäksi uusliberalismin on perinteisesti katsottu rakentuvan myös tiettyjen ”vastuullisiksi” ymmärrettyjen talouspoliittisten dogmien ympärille. Tällaisia ovat muun muassa tiukka finanssipolitiikka, jatkuva pyrkimys työmarkkinoiden joustavoittamiseen, väljä rahoitusmarkkinoiden sääntely sekä markkinamekanismien tuominen mahdollisimman monille elämänalueille. Nämä tavoitteet on uusliberalismin logiikassa yleensä tulkittu tieteellisesti perustelluiksi välttämättömyyksiksi, minkä vuoksi niiden poliittisuus on usein ohitettu julkisessa keskustelussa ja koko debatti reformeista on siirretty asiantuntijoiden ja teknokraattien kentälle.
Perinteisen ymmärryksen mukaan uusliberalismille ominaista on erityisesti sen pyrkimys näyttäytyä kaiken politiikan ulkopuolisena puhtaana rationaliteettina. Tämän vuoksi uusliberaaleille on tärkeää pitää hajurakoa konservatiiviseen oikeistoon sekä puhua joidenkin tulonsiirtojen puolesta.
Keskustelun uusliberalismista tekee kuitenkin hankalaksi se, että edes akateemisessa kirjallisuudessa ei vallitse yhteisymmärrystä uusliberalismin määritelmästä. Viime vuosina etenkin monet aatehistorioitsijat ovat haastaneet perinteisen ymmärryksen uusliberalismista. Esimerkiksi juuri Suomessa vieraillut kanadalainen historioitsija Quinn Slobodian pitää poliittisen talouden tutkimuksen piirissä kehittynyttä uusliberalismitulkintaa virheellisenä.
Hänelle uusliberalismi on radikaali projekti, jonka keskeisiä teoreetikkoja ovat olleet jyrkät vapaamarkkina-ajattelijat Friedrich von Hayek ja Ludwig von Mises. Sekä Hayek että Mises pitivät jo toisen maailmansodan jälkeisiä hyvinvointivaltiohankkeita askeleina kohti totalitarismia ja yksilönvapauden murskaamista. On selvää, että tällainen kiihkoilu on saavuttanut merkittävää kannatusta vain harvoissa maissa.
Uusliberalismin käsitettä käytetään siis kuvaamaan ilmiöitä, joilla on vain vähän tekemistä keskenään. Maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen onkin ehdottanut jo pitkään, että demokratian alan kaventumisesta sekä asiantuntijavallan ja talouden alan kasvusta käytettäisiin uusliberalismin sijaan termiä ”ekonomismi”.
Sekä julkinen että akateeminen keskustelu uusliberalismista on osoittautunut niin sekavaksi, että alan lopulta taipua Teivaisen kannalle. Kenties puhe uusliberalismista vain vaikeuttaa yhteiskunnallista keskustelua ohjaavien prosessien tunnistamista.
Kirjoittaja on tutkijana Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.
uutiskirje 
