Kun minut valittiin eduskuntaan vuonna 2011, olin Suomen ensimmäinen avoimesti homoseksuaali naiskansanedustaja.
Tuntui, että lehdistöä eivät kiinnostaneet poliittiset tavoitteeni vaan se, että olin rekisteröidyssä parisuhteessa naisen kanssa. Jos annoin haastattelun asuntopolitiikasta, vähintään ingressissä oli viittaus homouteeni.
Vaikka se välillä ärsytti, ajattelin että hyvä näin. Ajattelin sitä nuorta, joka on kylänsä ainoa homo ja joka lukee otsikot. Ehkä hän tajuaa, että meitä on muitakin, että homoudessa ei ole mitään väärää eikä hänessä, vaikka ympäröivä yhteiskunta niin välillä loukkaavasti väittää.
Omassa nuoruudessani ei ollut kovinkaan paljon esikuvia, kaikki olivat kaapissa.
Meneillään olevan Helsinki Pride -tapahtuman teemana ovat tänä vuonna esikuvat. Minulle esikuvia ovat ne, jotka tavoittelevat yhteiskuntaa, jossa on tilaa kaikille.
2020-luvun Euroopassa näin ei ole. Sen sijaan, että ihmisoikeuksia edistettäisiin kaikkialla EU:ssa, joissakin maissa niitä heikennetään räikeästi.
Asenteet sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan ovat koventuneet samalla, kun niihin kohdistuvasta vihapuheesta on tullut politiikan väline laitaoikeistolle ja populisteille.
Viime vuonna kymmenet Puolan alueet julistautuivat maata hallitsevan Laki ja oikeus -puolueen johdolla ”vapaaksi seksuaalivähemmistöjen ideologiasta”.
Unkarin parlamentti poisti transihmisiltä oikeuden sukupuolen juridiseen vahvistamiseen. Suomen translaki vaatii sukupuoltaan korjaavalta lisääntymiskyvyttömyyttä.
Tämän ei pitäisi olla mahdollista Euroopassa.
Euroopan komissio on ilmoittanut julkistavansa vuoden 2020 lopussa EU:n ensimmäisen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tasa-arvoa koskevan strategian. Se on hyvä alku, mutta meidän on varmistettava, ettei ihmisoikeuksien puolustaminen jää vain puheen tasolle.
EU on esikuva, jonka on aika toimia sen mukaisesti.
Kirjoittaja on europarlamentaarikko.
uutiskirje 
