Saksan hallitus ilmoitti Venäjän hyökkäyksen jälkeen, että maan puolustusbudjettia tullaan kasvattamaan merkittävästi. Tämän lisäksi maa salli aseiden viennin sotaa käyvään maahan eli Ukrainaan. Päätöksiä kuvailtiin suureksi käännökseksi. Olivatko ne sellaisia, Eurooppa-tutkija Timo Miettinen?
Käännettä pitää peilata Saksan aiempaan politiikkaan. Tässä katsoisin etenkin viimeisen kymmenen vuoden aikaista kehitystä, jolloin Saksalla on ollut merkittävä rooli diplomaattisten ratkaisujen löytämisessä Euroopan ja Vladimir Putinin välillä. Tässä kehityksessä entisen liittokanslerin Angela Merkelin (2005–2021) rooli oli keskeinen.
Saksan käänteeseen liittyy kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että Saksa muiden Euroopan maiden tavoin on luopunut diplomaattisesta tiestä. Minskin sopimusten viitoittama polku on katkennut ja tämä heijastuu myös Saksan ulkopoliittiseen ajatteluun.
”Tarina on hyvin lyhyellä aikavälillä vaihtunut. Ukrainan nähdään taistelevan Euroopan tai eurooppalaisen turvallisuuden puolesta.”
Toinen asia on sisäpoliittinen. Saksa on tekemässä merkittävän käänteen sekä puolustusmenojen kasvattamisen että vanhojen turvallisuuspoliittisten periaatteiden suhteen. Tämä näkyy esimerkiksi suhtautumisessa asevientiin.
Normaalisti hitaaksi syytetty EU käänsi suuntaa Venäjän hyökkäyksen myötä hyvin nopeasti.
Kyllä. Tässäkin erottelisin kaksi asiaa.
Ensimmäinen on historiallinen tilannekuva, joka meillä on ollut sekä Valko-Venäjän että Ukrainan tilanteesta. Euroopassa näkemys oli pitkään se, että näiden maiden kohtalo on jollain tavalla irrallinen Euroopasta. Ajatus oli, että mitä Valko-Venäjän vaaleissa tai Ukrainassa tapahtuukaan, se ei kosketa Eurooppaa suoraan.
Nyt tämä tarina on hyvin lyhyellä aikavälillä vaihtunut. Ukrainan nähdään taistelevan Euroopan tai eurooppalaisen turvallisuuden puolesta.
On nähty, että jos Putin ei kunnioita turvallisuusjärjestystä kohti länttä pyrkineen maan kohdalla, voi se toistua toisenkin maan kohdalla. Tämä on ensimmäinen tilannekuvan tai narratiivin muutos.
Toinen muutos on se, joka koskee instituutioiden toimintaa. Talouspakotteet ovat olleet poikkeuksellisen laajoja, niistä on ollut hyvin pitkälle menevä yhteisymmärrys.
Eri maat ovat kansallisen kykynsä mukaisesti toimittaneet aseita sekä ensimmäistä kertaa EU-budjetissa olevaa kapasiteettia on hyödynnetty vieraan valtion aseistamiseen.
Tämä on toinen merkittävä instituutiotason muutos EU:n toiminnassa. EU:sta on tullut talousunionin rinnalla aiempaa selkeämmin myös puolustusunioni.
Näkyykö tässä EU:n toiminnassa Britannian EU-eron jälkeinen kehitys unionissa? Britannia äänesti eron puolesta vuonna 2016, ja lopullisesti maa erosi unionista tammikuussa 2020.
EU:n puolustusulottuvuus lähti liikkeelle brexit-äänestyksen jälkeen hyvin nopealla aikataululla liikkeelle. Sitä oli tietysti valmisteltu pitkään, mutta aloitteet EU:n puolustusrahastosta ja pysyvästä rakenteellisesta yhteistyöstä olivat aloitteita, jotka pääsivät kunnolla vauhtiin 2017.
Yksi tämän kehityksen tuotteita oli Euroopan rauhanrahasto (EPF), joka on rahasto, jota voidaan käyttää Euroopan unionin operaatioiden sotilaallisen puolen rahoittamiseen. Rahasto perustettiin erityisesti Lähi-itää ja Afrikkaa koskevien operaatioiden vahvistamiseksi.
Tässä konfliktissa oli uutta ja poikkeuksellista se, että rahastoa hyödynnettiin lähialueen konfliktissa, joka suoraan liittyy Euroopan turvallisuusjärjestykseen.
Tämä voidaan nähdä myös saman kehityskulun tuotteena.
Itselleni oli jonkinlainen yllätys, että rahastoa hyödynnettiin Ukrainan kohdalla. Ajattelin, että aseapu rajoittuisi valtioiden kahdenväliseen apuun.
EU tosiaan lupasi Ukrainalle kaikkiaan aseapua 500 miljoonan euron edestä. Yllättikö sinut siis se, että päätös tehtiin EU-tasolla?
Se liittyy siihen totunnaiseen työnjakoon, joka EU:lla on kansallisvaltioiden välillä ollut. EU on talousyhteisö ja oli oletettavaa, että EU reagoi talouspakotteilla. Oli oletettavaa, että eri maat antavat materiaaliapua.
Mutta sitten se, että EU itse lähti materiaaliavun antamisen tielle, laittoi totunnaisia rajanvetoja uusiksi. Se oli ainakin itselleni yllättävä kehityskulku.
Totesit Twitterissä, että vanha totuus on, että EU kehittyy kriisien kautta. Mutta eivätkö tällaiset virtaukset ole tavallaan olleet jo valmiina ja nyt sodan hetkellä oli oikea hetki ottaa ne käyttöön?
Kyllä, asian voi nähdä näinkin. Mutta jos tätä konfliktia ei olisi tapahtunut, niitä instrumentteja ei olisi välttämättä koskaan aktualisoitu – ainakaan tässä laajuudessa.
Siinä mielessä voi ajatella, että tämän kriisin myötä EU:lta odotetaan uudenlaista toimintakykyä näissä kysymyksissä.
Vielä viime vuosina Ranskan aloitteisiin on suhtauduttu aika epäilevästi, vaikka osa niistä on saanut tuulta alleen. Esimerkiksi ajatukseen nopean toiminnan joukoista on EU:ssa suhtauduttu aika epäillen. Samoin on suhtauduttu epäillen ranskalaiseen ajatukseen strategisesti autonomiasta.
Uskon, että näihin ideoihin suhtaudutaan nyt aiempaa vakavammin.
Olemme aiemminkin puhuneet paljon Ranskan merkityksestä EU:lle. Venäjän hyökättyä Ukrainaan on Ranskan presidentti Emmanuel Macron ollut ainoa, joka on vielä keskustellut Putinin kanssa – ilmeisesti Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyin pyynnöstä. Mikä Ranskan roolissa tässä EU:n muutoksessa on ollut?
Ranskan asema suhteessa Saksaan on siinä mielessä erityinen, että Ranska on ydinasevaltio. Kun mennään todella kovan turvallisuuden alueella, Ranskan rooli korostuu yksinkertaisesti suorituskyvyn kautta.
Toinen näkökohta on, että Ranska oli erityisesti Donald Trumpin presidenttikaudella (2017–2021) hyvin äänekäs Nato-yhteistyön kriitikko. Puhuttiin ”aivokuolleesta” Natosta. Tätä taustaa vasten Ranska on ajanut eurooppalaista puolustusulottuvuutta.
Nyt kun näyttää siltä, että merkittävä osa avusta Ukrainalle toteutuu joko kahdenvälisesti tai sitten EU-sanktioiden kautta ja Nato ei ainakaan vielä ole konfliktin osapuoli, nostaa se Macronin merkitystä.
Samalla on todettava, että jos ajatellaan pakotekokonaisuutta, myös muiden maiden rooli on hyvin merkittävä. Saksan ja Italian energiariippuvuus Venäjästä on vielä Ranskaa korkeampi.
Kuten sanoit, Italia ja Saksa ovat hyvin riippuvaisia Venäjältä tulevasta energiasta. Osin siksi energiasektori on ilmeisesti lähes täysin jätetty pakotteiden ulkopuolelle. Mutta Italiasta kuului aluksi viestejä, joiden mukaan maa suhtautuisi kovempiin pakotteisiin kielteisesti. Nyt maa on ilmeisesti niin sanotusti astunut riviin muiden jäsenmaiden kanssa.
Italia on siinä mielessä erityistapaus, että Italian poliittisessa järjestelmässä Putin-myötäilijöitä on ollut keskimääräistä enemmän kuin muissa läntisen Keski-Euroopan maissa.
Jos pääministeri Mario Draghin tilalla olisi ollut hänen edeltäjiään, joilla suhteet Venäjään ovat olleet paljon läheisemmät, voisimme olla jossain määrin erilaisessa tilanteessa pakotepolitiikan suhteen.
Draghin siteet länteen ovat sen verran kovat, ja hän ymmärtää panokset. Näyttää siltä, että Italia ei ole lähtenyt estämään kovimpia keinoja.
Mutta kyllä Italian ongelma liittyy pitkällä tähtäimellä energiariippuvuuteen. Se on ongelma, johon Italia tulee varmasti kaipaamaan tulevaisuudessa apua Euroopalta.
Timo, kiitos paljon keskustelusta.