Ison-Britannian pääministeri Rishi Sunak on kierrättänyt tällä viikolla hallituksensa ministereitä oikein olan takaa. Entinen sisäministeri Suella Braverman joutui eroamaan maanantaina, koska hän oli syyttänyt Britannian poliisivoimia puolueellisiksi Palestiina-mielenosoittajien käsittelyssä. Uudeksi sisäministeriksi on nousemassa nykyinen ulkoministeri James Cleverley.
Maan uudeksi ulkoministeriksi on nousemassa todellinen yllätysnimi, entinen pääministeri David Cameron. Cameron toimi pääministerinä 2010–16 ja voitti aikanaan kahdet parlamenttivaalit. Hänet kuitenkin muistetaan parhaiten siitä, että hän erosi virastaan vuoden 2016 Brexit-kansanäänestyksen jälkeen. Eronsa jälkeen Cameron on pysytellyt visusti erossa päivänpolitiikasta.
Brittihallituksen uusi eturivi on osoitus siitä, kuinka tyhjäksi konservatiivipuolueen eli toryjen pajatso on käynyt kolmentoista vallankahvassa vietetyn vuoden jälkeen. Vaikka pääministeri Sunak on kivenkova Brexitin puolestapuhuja, kelpaa nyt hänen hallituksensa ulkoministeriksi EU-jäsenyyden puolesta liputtanut ja häpeällisesti eronnut entinen pääministeri.
Britit ovat kyllästyneitä konservatiiveihin, mutta he eivät syty Keir Starmerista, hänen politiikastaan tai puolueestaan.
Samaan aikaan toryjen suosio, tai pikemminkin epäsuosio mielipidemittauksissa jatkuu. Kyselyiden mukaan noin 60 prosenttia briteistä ajattelee, että Sunak on suoriutunut huonosti tehtävässään. Käsitys siitä, että konservatiivit häviävät seuraavat parlamenttivaalit, on laajasti jaettu. Mikään ei kuitenkaan ole varmaa, sillä parlamenttivaaleihin on vielä pitkä aika.
Labour luistelee kohti vaalivoittoa, mutta mikään ei ole varmaa
Brittien oppositiolla menee oikein mukavasti, ainakin jos gallupeihin on luottaminen. Työväenpuolue Labour on paistatellut jo kahden vuoden ajan turvallisessa 20 prosenttiyksikön gallup-johdossa. Jos vaalit järjestettäisiin nyt, Labour olisi saamassa 45 prosenttia äänistä ja konservatiivit noin 25 prosenttia. Parlamenttipaikoiksi muunnettuna gallup-tilanne tarkoittaisi 443 paikkaa Labourille ja 133 konservatiiveille.
Labourin puoluejohtaja Keir Starmer on onnistunut vakiinnuttamaan asemansa oppositiojohtajana, mutta häntä ei pidetä kansan keskuudessa kovinkaan suosittuna tai luotettavana. Britit ovat toisin sanoen kyllästyneitä konservatiiveihin, mutta he eivät silti syty Starmerista, hänen politiikastaan tai puolueestaan.
Puoluejohtajaksi noustuaan vuonna 2020 Starmer on pyrkinyt puhdistamaan puoluettaan edeltäjänsä, vasemmistopopulisti Jeremy Corbynin jäljiltä. Vasemmistolaiset on puhdistettu varjohallituksesta ja vasemmistolaisuus puolueohjelmista, mutta mitään uutta ei ole näkynyt tilalle.
Labourin valittu linja vaikuttaa olevan varman päälle pelaaminen: kun gallup-johto on 20 prosenttiyksikköä, ei sitä kannata riskeerata. Starmer ei ole liputtanut rautateiden kansallistamisen tai EU-jäsenyyden puolesta, eikä häneltä ole kuulunut juuri muitakaan konkreettisia ulostuloja. Starmerin valttikorttina vaikuttaisikin olevan yksinkertaisesti se, ettei hän ole tory eikä hänen nimensä ole Rishi Sunak. Se voi riittää vaalipäivänä, mutta nuolaiseminen ennen tipahtamista on tunnetusti riskaabelia puuhaa.
Vuonna 1992 Iso-Britannia oli menossa kohti parlamenttivaaleja, ja John Majorin johtamat konservatiivit olivat pyörittäneet maata kolmentoista vuoden ajan. Neil Kinnockin johtama Labour oli kaikkien mielipidemittausten mukaan matkalla kohti mojovaa vaalivoittoa, mutta vaali-iltana kävi täysin päinvastoin: Major sai vaaleissa kansalaisten luottamuksen ja pystyi muodostamaan toimivan enemmistöhallituksen seuraaviksi viideksi vuodeksi. Toryt kammettiin vallasta vasta vuonna 1997, kahdeksantoista vuoden hallitusvastuun jälkeen.
Esimerkkejä löytyy myös lähempää historiasta. Konservatiivipuolue oli vuonna 2017 kahdenkymmenen prosenttiyksikön kokoisessa gallup-johdossa, kun silloinen pääministeri Theresa May päätti hajottaa parlamentin ja järjestää ennenaikaiset parlamenttivaalit. Tuolloin Jeremy Corbynin johtama Labour teki kuitenkin näyttävän ja tehokkaan kampanjan, ja pääsi vaalipäivänä lähes tasoihin toryjen kanssa. Lopulta vuoden 2017 vaaleissa toryt hävisivät 13 paikkaa ja menettivät enemmistönsä parlamentin alahuoneessa.
Starmer ei voi olla kaikkea kaikille
Paljon ehtii virrata vettä Thames-joessa ennen Ison-Britannian seuraavia parlamenttivaaleja. Lain mukaan vaalit täytyy järjestää viimeistään tammikuussa 2025, mutta todennäköisesti vaalipäivä on kesällä 2024.
Siihen mennessä Keir Starmerin ja Labourin on muodostettava uskottava vaihtoehto konservatiivihallituksen politiikalle. Voittaakseen vaalit ja päästäkseen hallitusvastuuseen korjaamaan konservatiivien tuhoja Labourin on muodostettava oma poliittinen linjansa, jonka on oltava samaan aikaan riittävän erilainen konservatiiveista.
Vaaleissa ei todennäköisesti pärjää vain sillä, että ei ole jotakin – on oltava jotakin omaa. Sen saivat tuta Neil Kinnock vuonna 1992 sekä Theresa May vuonna 2017. Voi tietenkin olla, etteivät britit halua Keir Starmeria pääministerikseen eivätkä Labouria hallituspuolueeksi. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että brittiäänestäjille kelpaa melkein kuka tahansa, joka ei ole tory.
lehti 