Ovatko presidentin valtaoikeudet kohdallaan? Näin vastaavat kansanedustaja, tutkija ja toimittaja

Suomessa tasavallan presidentin valtaa on kavennettu määrätietoisesti viimeisten 40 vuoden ajan. Ennen presidentille kuuluneita tehtäviä on siirretty eduskunnalle, valtioneuvostolle ja etenkin pääministerille.

Vuonna 2000 ulkopoliittinen valta jaettiin perustuslain muutoksella valtioneuvoston ja presidentin kesken, kun aikaisemmin ulkopolitiikka kuului vain presidentille. Samalla presidentin veto-oikeus lakeihin muuttui lähinnä muodolliseksi.

Presidenttinä vuodet 1982–94 toiminut Mauno Koivisto fundeerasi vielä pitkään presidenttikautensa jälkeen, mentiinkö vallan vähentämisessä sittenkin liian pitkälle.

Presidentti-instituution voidaan siis katsoa menettäneen muodollista merkitystään suomalaisessa politiikassa. Toisaalta presidentillä on edelleen painoarvoa julkisuudessa ja kansalaiskeskustelussa. Kun presidentti kertoo näkemyksensä jostain asiasta, on se edelleen etusivun uutinen. Kyselytutkimusten mukaan presidenttiin myös luotetaan kaikista yhteiskunnan instituutioista eniten.

Suomessa kulloinenkin istuva presidentti on voinut muokata instituutiota omannäköisekseen. Valtaa presidentille on saatavilla, jos hän osaa ja tahtoo sitä käyttää.

KU kysyi poliitikolta, toimittajalta ja tutkijalta, ovatko presidentin nykyiset valtaoikeudet tarkoituksenmukaisia.

Ovatko presidentin nykyiset valtaoikeudet tarkoituksenmukaisia?

Jussi Saramo, kansanedustaja:

Määrätietoinen siirtyminen kohti parlamentarismia on ollut hyvä. On tärkeää, että valta ja vastuu ovat aina selkeästi yhdellä kansan valitsemalla eduskunnalla.

Asioiden vyöryessä päälle koko ajan nopeammin, on hallituksen valta suhteessa eduskuntaan kasvanut, eikä isoistakaan asioista aina käydä keskustelua ennen kuin ne on valmisteltu pitkälle. Eduskunta on itse luovuttanut valtaa hallituksen johdolle. Presidentin vallan vähentäminen voisi keskittää valtaa lisää.

Ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan entisenä ja Ulkoasiainvaliokunnan nykyisenä jäsenenä olen pitänyt yhteistyötä presidentti Niinistön kanssa hyödyllisenä. Konsensusta on haettu eri lähtökohdista ja sisäpolitiikan asiapaljouteen sidotuilla ministereillä on tukena sekä sparraajana ulkopolitiikkaa täysipäiväisesti tekevä presidentti.

Valtaoikeuksia on tarkasteltava kriittisesti Nato-Suomessa. Presidentin velvollisuus jakaa tietoa eduskunnalle on varmistettava muutenkin kuin ministereiden kautta. Vaikka suhde on toimiva Niinistön kanssa, ei yhteistyö voi olla kiinni henkilöstä.

Valtaoikeuksissa on myös historian jäänteitä, joista on luovuttava. Oikeusvaltiossa valtionpäämies ei esimerkiksi jaa oikeutta eikä armahduksia.

Jussi Saramo, Unto Hämäläinen ja Liisa Nieminen.

Unto Hämäläinen, toimittaja:

Presidentin valtaoikeuksien rukkaaminen alkoi Urho Kekkosen kauden jälkeen. Uudistuksia on tehty pyöreästi 40 vuotta, ja olen toimittajana seurannut pitkää prosessia alusta alkaen.

Tänä aikana on tasavallan presidentin vallan kustannuksella kasvatettu merkittävästi eduskunnan ja valtioneuvoston valtaa. Näillä toimilla Suomesta on tehty parlamentaarinen tasavalta ja estetty presidentinvallan kasvu sen jälkeen, kun siirryttiin suoraan kansanvaaliin. Järjestelmä on toiminut verrattain kitkatta ja tarvittavat uudistukset on tehty laajalla poliittisella yhteisymmärryksellä.

Alkava presidenttikausi on vaikeaa aikaa takuuvarmasti suhteissa Venäjään ja mahdollisesti Kiinaankin, pahimmassa tapauksessa myös Yhdysvaltoihin. Ei ole oikea aika tuhlata rajallista poliittista energiaa perustuslain uudistamiseen, vaan keskittyä siihen, että Suomi säilyisi hengissä tässä mylläkässä. Ulkopolitiikan johtaminen vaatii valtioelinten kesken hyvää yhteistyötä.

Käsitykseni mukaan presidenttiehdokkaat ovat siihen valmiita, osaavia ja kokeneita poliitikkoja sekä luonteeltaan maltillisia demokraatteja, joilla on tarpeellinen kyky kriisitilanteissa harkita ja mahdollissa ristiriitatilanteissa hillitä itsensä.

Liisa Nieminen, valtiosääntöoikeuden dosentti:

Tasavallan presidentin valtaoikeuksista on vaikea puhua, koska niiden käytännön merkitys riippuu niin paljon presidentin henkilöstä, pääministerin puoluekannasta, maailmanpoliittisesta tilanteesta ym.

Vaikka perustuslaki itsessään takaisi hyvin vahvan aseman ja laajat valtaoikeudet, niitäkin on mahdollista laajentaa entisestään, vaikka vastoin perustuslain sanamuotoa. Tästä on kokemusta Urho Kekkosen pitkältä valtakaudelta (1956-82).

Uudesta, vuonna 2000 voimaan tulleessa perustuslaissa tätä pyrittiin estämään rajoittamalla saman henkilön mahdollisuus tulla valituksi presidentiksi kahdeksi peräkkäiseksi kaudeksi. Vastoin asiantuntijoiden kantaa toteutetun suoran kansanvaalin käyttöönoton edellytyksenä oli valtaoikeuksien vähentäminen ja vaalikausien rajaaminen.

Uuden perustuslain tullessa voimaan maaliskuussa 2000 Tarja Halosen astuessa presidentin virkaan jopa valtaoikeuksien vähentämistä ajaneen, vuosina 1982-94 presidenttinä toimineen Mauno Koiviston on väitetty kysyneen, että mentiinkö vallan vähentämisessä jo liian pitkälle. Monella taholla epäiltiin, ovatko eturivin poliitikot enää kiinnostuneita presidentin tehtävästä. Esimerkiksi Risto Uimonen julkaisi vuonna 2001 kirjan Riisuttu presidentti, jossa hän korosti presidentti-instituution menettäneen merkitystään nyky-Suomessa.

Tänä syksynä esitellessään uutta kirjaansa Sauli Niinistö – suomalaisten presidentti Uimonen totesi Niinistön olevan Suomen vaikutusvaltaisin presidentti Urho Kekkosen jälkeen. Tuostakin käy ilmi, että perustuslain tekstistä ei voi tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Se kuitenkin asettaa vaatimukset päätöksenteossa noudatettavista muodoista.

Presidentillä on yhä jonkin verran valtaa virkanimityksissä. Emme tiedä, kuinka paljon presidentti käytännössä vaikuttaa virkanimityksiin, esimerkiksi oikeuskanslerin nimitykseen, epävirallisesti ennen kuin asia tulee hänen päätettäväkseen hallituksen ratkaisuehdotuksena.

Perustuslakia säädettäessä ei poliittisista syistä johtuen ollut mahdollista ottaa siihen mainintaa Suomen EU-jäsenyydestä. Niinpä päädyttiin vuosien kiistaan siitä, kuka edustaa Suomea EU:n huippukokouksissa. Asia ratkaistiin vihdoin pääministerin eduksi vuonna 2012 voimaan tulleella perustuslain muutoksella.

Nato-jäsenyyden kohdalla ei vastaavia tulkintaongelmia ole, vaan edustus huippukokouksissa kuuluu itsestään selvästi presidentille. Eduskunnan perustuslakivaliokunta totesi kuitenkin, että Nato-jäsenyyden oloissa on syytä arvioida tarpeita vahvistaa esimerkiksi hallitusvallan käytön parlamentaarisia piirteitä sekä eduskunnan vaikutusmahdollisuuksien riittävyyttä keskeisten ulko- ja turvallisuuspoliittisten ratkaisujen osalta.

Johtopäätöksenä totean, että perustuslaissa ei ole tarkoituksenmukaista määritellä tasavallan presidentin valtaoikeuksia nykyistä tarkemmin. Aikaa myöten saattaa tulla tarvetta muuttaa myös presidentin valtaoikeuksia (esimerkiksi EU:n korruption torjumista koskevan direktiivin täytäntöönpanon yhteydessä), mutta kun se tapahtuu voimassa olevan perustuslain määrittelemällä tavalla, tämä vastaa demokraattisen oikeusvaltion vaatimuksia.