Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Timo R. Stewart, olet sanonut, että vastaavaa kuin nyt käytävä Gazan sota ei ole alueella ennen nähty. Mitä tarkoitat tällä?
Gazan sotia on ollut monta. Niistä on tullut Gazan saarron alkamisen jälkeen vähän pysyvä asiantila. 2007 Hamas kaappasi vallan Gazassa, ja Israel pisti Gazan täyteen saartoon.
Sen jälkeen on säännöllisin väliajoin puhjennut sota, jota Israel on kutsunut nurmikon leikkaamiseksi. Israel on käynyt tuhoamassa Hamasin kapasiteetteja iskuihin. Hamashan tarvitsee raketteja, jotta se pääsee raja-aidan yli. Sotien aikana Hamas on ampunut raketteja, Israel on tuhonnut Gazassa rakettitehtaita, Hamasin johtoa ja taistelijoita sekä paikkoja.
Kuolonuhrien määrät ovat olleet sadoissa, ehkä tuhannessa, ja ne ovat olleet aika lyhyitä sotia. Tämä on täysin eri mittakaavassa.
Tämä on ensimmäinen kerta, kun Hamas on päässyt murtautumaan ulos Gazan kaistalta tässä mittakaavassa. Tämä on myös ensimmäinen kerta, kun Israel on tehnyt täyden maainvaasion pohjoisen Gazan alueelle. Tuhon mittakaava on valtava. Yli 60 000 rakennusta on vaurioitunut, ja puhutaan 15 000 kuolleesta [haastattelu tehtiin marraskuun lopussa]. Jos jotakin kuolinluvuista puuttuu, siitä puuttuvat sementin alla olevat tuhannet ihmiset.
”On jäätävää, että vuonna 2023 joutuu puhumaan etnisen puhdistuksen mahdottomuudesta.”
Tämä rikkoi asetelman, jossa Hamas oli osa tapaa, jolla Israel hallitsee miehitettyjä palestiinalaisalueita. Länsirannalla palestiinalaishallinto toimii käytännössä miehityksen alihankkijana, ja Gazan kaistalla Hamas toimi samassa roolissa.
Usein Hamas ja Israel nähdään toistensa verivihollisina, mutta ei se ihan näin mene. Israelin pääministerin Benjamin Netanjahun politiikkana on ollut jättää Hamas valtaan Gazan kaistalle, koska se hajottaa palestiinalaisten yhtenäisyyden. Silloin he eivät voi neuvotella omasta valtiosta.
Hamas pitää enempi vähempi pienemmät ryhmät kasassa. Heidän kanssaan voi sopia tulitauoista. Aina välillä paine keittyy liian korkeaksi, jolloin käydään leikkaamassa ruoho.
Nyt Israelin pitää keksiä jotain muuta. Tämä on seurauksiltaan omassa luokassa, sotatoimien mittakaavassa omassa luokassa, ja tästä ei ole paluuta vanhaan tilanteeseen. Siksi tämä on eri juttu.
Eli Israel on käyttänyt Hamasia hajota ja hallitse -politiikkaan?
On, ja Netanjahu on sanonut sen hallituksen kokouksessa. Hamas on Israelin näkökulmasta ollut välttämätön paha Gazan kaistalla, koska Israel ei itse ole halunnut hallita sitä vuoden 2005 jälkeen.
Israel ei ole halunnut antaa Gazaa palestiinalaishallinnolle. Jonkun pitää hoitaa asiat.
Kuten sanoitkin, Hamas nousi valtaan palestiinalaisalueilla järjestettyjen vaalien jälkeen. Kuinka legitiimistä hallinnosta voidaan puhua?
Tuo on vaikea kysymys. 2006 vaaleissa Hamas selkeästi voitti. Vaaleja pidettiin reiluina ja vapaina. Hamas sai 44,5 prosenttia äänistä.
Vaalijärjestelmä oli monimutkainen, mutta joka tapauksessa Hamas sai selkeän enemmistön paikoista. Hamas muodosti vaalien jälkeen hallituksen yksin.
Oliko heillä demokraattinen mandaatti? Oli. Mutta ongelmaksi muodostui se, että Hamas ei suostunut hyväksymään Israelin olemassaoloa ja kaikkia palestiinalaishallinnon solmimia sopimuksia – eli Oslon rauhanprosessia.
Hamas suostui siihen, että he implisiittisesti hyväksyivät ne menemällä mukaan järjestelmään. Syntyi kompromissi, jonka pohjalta Hamas teki kansallisen yhtenäisyyden hallituksen Fatahin kanssa. Se ei lopulta onnistunut, ja Hamasin ja Fatahin välille tuli välirikko.
Sen jälkeen on tehty gallupeja, mutta ne on tehty tilanteessa, jossa on autoritäärinen hallinto. Kyse on samasta ongelmasta kuin Venäjällä, kun kysytään, kuinka moni kannattaa Putinia.
Voihan siitä tehdä gallupin, mutta sitten pitää ottaa huomioon, että ihmiset saattavat ajatella jonkun kuuntelevan puhelinta. On kaikenlaisia gallupin tekijöiden haasteita. Siinä on luotettavuusongelma.
Gallupit kertovat ihan viimeisintä lukuun ottamatta, että 20–30 prosenttia palestiinalaisista kannattaa Hamasia. Kuinka moni pitää Hamasia legitiiminä hallintona, on vähän eri kysymys.
Jos ei ole valtiota eikä edes kunnollista autonomiaa, kysymys muuttaa muotoaan. Sitä on parempi pilkkoa alikysymyksiksi.
Gazassa monet palestiinalaiset ovat olleet tyytymättömiä tapaan, miten Hamas on hoitanut hallintoa. Heitä pidettiin puhtaana vaihtoehtona Fatahille – Hamasia pidettiin korruptoitumattomana.
Mutta ei se mennyt ihan niin. Hamasissakin oli korruptiota ja huonoa hallintoa.
Toinen asia on sitten se, kuinka moni palestiinalainen hyväksyy tiukan islamistisen järjestelmän. Ei niin moni kuin Hamas haluaisi.
Kolmas on vielä se, kuinka moni haluaa muutoksen nykyiseen tilanteeseen. Se muodostaa enemmistön, mutta millä keinoin? Neuvottelut vai väkivaltainen vastarinta, jonka suosio on koko ajan kasvanut, koska neuvottelut eivät ole tuottaneet mitään.
Hamas on kieltäytynyt tekemästä periaatteellisia myönnytyksiä. Nyt jos on palestiinalainen, joka ei hirveästi tykkää poliittisesta islamista, eikä katso Gazan hallinnon toimineen hirveän hyvin, saattaa silti ajatella, että on oikeus väkivaltaiseen vastarintaan.
Ainakin Hamas on pitänyt tästä kiinni – tämä on monimutkainen juttu. Taustalla vaikuttaa koko ajan se, mitä kukin ajattelee miehityksestä, mahdollisuudesta saada oma valtio, mikä on paras polku siihen, mitkä olisivat raamit.
Kuinka vakaana ja legitiiminä Länsirannan palestiinalaishallintoa Fatahia voidaan pitää? Sen johtaja Mahmud Abbas on jo 88-vuotias.
Sen legitimiteetti on pohjamudissa. Sen ei pitänyt olla pysyvä ratkaisu. Länsirannan koko systeemi perustuu Oslon sopimuksen väliaikaisiin ratkaisuihin. Sen piti päättyä vuonna 1999.
Vuonna 2000 Camp Davidissa [USA:n presidentin maaseutuhuvila] neuvoteltiin lopullisista sopimuksista, mutta siellä epäonnistuttiin. Ylimenokauden ratkaisut ovat jatkuneet tähän päivään.
Israel on vaatinut palestiinalaishallinnolta koko ajan sitä, että se takaa turvallisuuden eli estää hyökkäykset Israeliin. Israelin näkökulmasta tämä on ihan kohtuullinen vaatimus.
Palestiinalaishallinto hoitaa poliisitointa Länsirannalla, estää hyökkäykset Israeliin ja pyörittää käytännön elämää miehityksen alla. Se on tehnyt palestiinalaishallinnosta palestiinalaisten silmissä miehityksen alihankkijan. Ihan riippumatta siitä, että alueella ei ole ollut vaaleja vuosikausiin.
Länsirannalla hallitsee vuoden 2006 vaalit hävinnyt puolue ja kohta 90-vuotias johtaja. Tämä ei näytä kenenkään kannalta hyvältä.
Helppo kysymys: Mitä pitäisi tapahtua, että Israel ja Hamas lopettaisivat väkivaltaisuudet? Hamasin tavoitteena on kuitenkin Israelin tuhoaminen.
Tässä on kysymys siitä, mitä on periaatteen ja käytännön välissä. Hamasin peruskirja vuodelta 2017 ja monet aloitteet ennen sitä ovat tehneet selkeän eron miehitettyjen alueiden vapauttamisen ja koko Palestiinan välillä. Käytän vapauttaa-sanaa, koska se on Hamasin termi.
Jos miettii tilannetta kansainvälisen yhteisön, EU:n ja Suomen näkökulmasta, miehityksen päättyminen on meidänkin toivetilamme. Suomen ja EU:n politiikka on ollut, että kahden valtion malli on ratkaisu. Se olisi Hamasille hyväksyttävä välietappi.
Hamas erottaa kahden valtion ratkaisun koko alueen valtaamisesta. He suostuisivat tekemään pitkän tulitauon, jossa Israelin kanssa elettäisiin rinnakkain. Mutta koska heille on niin tärkeätä, että he eivät luovu periaatteistaan ennen kuin he itse valitsevat niin, he ovat aina kieltäytyneet tunnustamasta Israelia. Hamas näkee, että pysyvä kahden valtion ratkaisu olisi sama kuin Israelin olemassaolon hyväksyminen
Voi olla, että joillekin Hamasin johtajille mikään ei saa heitä luopumaan tavoitteesta tuhota Israel. Toisille kelpaisi pitkä välietappi, joka olisi pysyvä.
Tätä voi verrata Suomeen. Monille tekee varmasti vähän tiukkaa sanoa, että Viipuri on venäläinen kaupunki. Kartassa se näkyy Venäjällä. Mutta jos joku tulee sanomaan, että Viipurihan on venäläinen kaupunki, aika monelle tekisi tiukkaa olla sanomatta, että se oli suomalainen kaupunki. Olkoonkin, että emme koskaan saa sitä takaisin.
Palestiinalaisille on vähän sama sanoa, että Jaffa tai Haifa ovat israelilaisia kaupunkeja. Ne ovat paikkoja, joissa heidän isovanhempansa syntyneet. Nykytilanteen myöntäminen on osalle todella vaikeaa.
Vähän sama on, että Israelin nykyinen hallitus laittoi hallitusohjelman alkuun, että koko Israelin maa on juutalaisen kansan luovuttamatonta ja yksinomaista omaisuutta. Tämä siis tarkoittaa myös Länsirannan paikkoja.
Miten Israelin hallituksen saisi luopumaan tästä – tässä on periaatteen ja käytännön välinen ristiriita. On mahdollista sanoa, että tämä kyllä kuuluu meille, mutta nyt olosuhteiden pakossa siedämme teidän olemassaoloanne täällä.
Nyt näyttää hyvin epätodennäköiseltä, että Israel suostuisi tekemään näin Hamasin kanssa. Hallituksen politiikka on, että Hamas tuhotaan. Se on käytännössä mahdotonta.
Veikkaan, että ajan kuluessa retoriikka sopeutuu todellisuuteen. Todellisuus on se, että riittävä osa palestiinalaisista katsoo Hamasin edustavan heitä.
Onko kahden valtion malli oikeasti mahdollinen?
Se voidaan toteuttaa, jos on poliittista tahtoa. Kahden valtion mallille on suunnitelmia, karttoja ja käytännön toteutustapoja vaikka kuinka paljon. Ääriviivat ovat suurin piirtein tiedossa.
Ongelma on se, että nykyinen Israelin hallinto ei halua sitä. Se haluaa estää sen, ja palestiinalaiset ovat jakaantuneet kahden ryhmän välillä – toinen niistä on kuolinkamppailussa Israelin kanssa.
EU periaatteessa kannattaa mallia, mutta ei ole saanut päätettyä, toivotaanko sitä hartaasti vai tosi hartaasti. Yhdysvalloissa on sama tilanne.
Nyt ääni on muuttunut kellossa sekä Yhdysvalloissa että EU:ssa. Yhdysvallat on sanonut, että se on ainoa vaihtoehto. EU on laittanut agendalle kahden valtion mallin toteuttamisen.
Pitkällä aikavälillä on kolme vaihtoehtoa. Joko kahden valtion ratkaisu toteutuu, jolloin kaikki alueen asukkaat saavat poliittiset oikeudet ja ylipäänsä täydet ihmisoikeudet jossain valtiossa.
”Jos pitäisi veikata, niin todennäköisesti nykytilanne jatkuu. ”
Tai sitten poliittiset oikeudet toteutuvat yhdessä valtiossa eli Israel liittää itseensä kaikki alueet ja antaa poliittiset oikeudet kaikille asukkaille. Tämä on niin sanottu yhden valtion malli, joka on lisännyt kannatustaan nuorten palestiinalaisten parissa.
Israelin kannalta ongelma tässä on se, että kyse ei olisi juutalaisesta valtiosta. Palestiinalaisia olisi enemmän kuin juutalaisia. Israel ei vahvempana osapuolena tule sallimaan tätä, koska sille ei ole mitään kannatusta Israelissa.
Kolmas vaihtoehto on, että nykytilanne jatkuu. On yksi valtio ja sitten miehitettyjen alueiden asukkailla ei ole täysiä oikeuksia.
Jos yhden valtion malli ei kerta kaikkiaan käy Israelille ja ulkopuolinen maailma ei houkuttele ja törki osapuolia kahden valtion ratkaisuun, joudutaan jatkamaan nykytilannetta ja hyväksymään se, että miljoonat ihmiset elävät ilman poliittisia oikeuksia.
Jos olemme valmiit elämään tämän kanssa, se ei kerro kauhean hyvää kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestelmän uskottavuudesta tai ylipäänsä sitoutumisesta demokraattisiin arvoihin.
Tämä on ollut tilanne viimeiset 30 vuotta. Jos pitäisi veikata, niin todennäköisesti nykytilanne jatkuu. Se jatkuu siksi, että mitään muuta ei saada tilalle.
On tärkeä huomata, että nykytilanne ei ole hyväksyttävä palestiinalaisten kannalta. Heillä ei ole valtiota, ja he haluavat poliittiset oikeudet jossain valtiossa.
Sota on osoittanut, että palestiinalaiset tulevat todella vaikeassakin tilanteessa vastustamaan poliittisten oikeuksien puuttumista. Tuntuu vaikealta ulkopuolelta sanoa, että heidän pitäisi tyytyä tähän tilanteeseen. Terrorismia ei voi hyväksyä, mutta yhdestä asiasta palestiinalaiset ovat samaa mieltä – nykytilanne ei ole ok.
Äsken sanomasi perusteella tilanne on Venäjälle herkullinen.
Venäjä tästä nauttii, koska länsi on menettänyt uskottavuutta muun maailman silmissä. En ole ihan varma, oliko se hirveän hyvä aiemminkaan.
Ukrainan sota on myyty sillä, että meillä on tällainen normi, jonka mukaan isomman hyökkäys toisen alueelle viitaten joihinkin historiallisiin, kulttuurisiin ja uskonnollisin perusteluihin ei ole ok. Eikö olisi ihan kiva, että voisimme kaikki vedota, että tällainen ei käy riippumatta siitä, kuka sen tekee. Suomessa tämä argumentti kuulostaa tosi hyvältä.
Tässä on saamapuolella joka ikinen maa paitsi ne, joilla on isommat asevoimat, heikommat naapurit ja halu laajentua. Jos ei ole ok, että Venäjä liittää itseensä isoja osia Ukrainasta, niin silloin ei voi olla ok, että Israel toimii samalla tavalla suhteessa palestiinalaisalueisiin.
Tämä näyttäytyy aivan selkeältä kaksinaismoralismilta ja tekopyhyydeltä isolle osalle muuta maailmaa.
On osin oman historiamme tulosta, miksi emme näe sitä täältä.
Lännen ja Yhdysvaltain toiminta muistuttaa toimintaa ilmastokriisissä: kaikkia ikäviä mutta välttämättömiä päätöksiä on vain lykätty, jotta niitä ei tarvitse tehdä.
Israel–Palestiina-keskusteluissa ihmiset tykkäävät jossitella. Selvää on, että tämä olisi kannattanut ratkaista vuonna 2000 Camp Davidissa. Mutta mikä sopimus ja tilanne silloin oli, niin syyttävää sormea voi osoittaa moneen suuntaan. Tässä olemme tänään.
Jossittelu ei auta. Varmasti voi sanoa, että tämä ei helpotu sillä, että ongelma jatkossakin lakaistaan maton alle.
Uusin sota on oire siitä, että poliittinen kriisi on lakaistu maton alle. On mahdollista sanoa, että terrorismia ei kukaan voi keinona hyväksyä. Samalla voi sanoa, että jos miljoonat ihmiset elävät ilman poliittisia oikeuksia, on väkivaltaisen vastarinnan syntyminen todennäköistä.
Moraalinen ja analyyttinen arvio eivät sano samaa. Vain siksi, että emme hyväksy terrorismia, ei tarkoita, etteikö joku haluaisi käyttää sitä.
Tulemme näkemään terrorismia jatkossakin, jos poliittista kriisiä ei saada ratkaistua.
”On jäätävää, että vuonna 2023 joutuu puhumaan etnisen puhdistuksen mahdottomuudesta.”
Poliittisen kriisin ratkaisu on myös erittäin tärkeää lännen uskottavuuden kannalta.
Se on kaikille tärkeätä. Palestiinalaisille ratkaisu on akuutein. Palestiinalaisille tilanne on se, että he eivät voi viljellä peltojaan koska eivät pääse niille Israelin armeijan pitämien kulkuesteiden vuoksi. Palestiinalaisille ongelmat ovat moninaiset.
Israelin kannalta tämä pitäisi myös ratkaista. On jäätävää, että vuonna 2023 joutuu puhumaan etnisen puhdistuksen mahdottomuudesta. Mutta Yhdysvaltain presidentti Joe Biden joutui sanomaan, ettei hyväksy sitä, että Gazan väestö heitetään ulos Gazasta Egyptiin. Tämän pitäisi olla selkeätä, mutta sitä on ehdotettu monelta taholta.
Ilman poliittista ratkaisua Israel joutuu pyörittämään koko ajan vaikeutuvaa sotilasmiehitystä seuraavat 30–50 vuotta ja yhä uudet sukupolvet olemaan aseissa. He joutuvat suojelemaan maataan tilanteessa, jossa miljoonat vihaavat heitä. Siinä tilanteessa ei ole mahdollista tulla ulos vakaana ja vauraana demokraattisena maana, jonka lähiympäristö hyväksyy.
Tuo tilanne ei ole Israelinkaan etu, ja sitä Israelin vasemmisto on sanonut pitkään. David Ben-Gurion [yksi Israelin perustajista ja pitkäaikainen pääministeri] sanoi vuonna 1967 heti kuuden päivän sodan jälkeen, että valloitetuista alueista pitää hankkiutua eroon, muuten Israelista tulee apartheid-valtio.
Ratkaisu on myös EU:n etu. Britannia oli luomassa koko sotkua. EU on ollut ensimmäisenä puhumassa palestiinalaisvaltiosta, ja se on palestiinalaishallinnon iso tukija. EU:lla on intressi, ja se on myös uskottavuuskysymys.
uutiskirje 
