KU: Financial Times kirjoitti tammikuussa, että nuoret miehet ympäri maailmaa ovat yhä oikeistolaisempia ja konservatiivisempia, kun taas nuoret naiset ovat koko ajan liberaalimpia ja vasemmistolaisempia. Onko samankaltaista ilmiötä havaittavissa myös Suomessa?
Jenni Karimäki: Politiikan sukupuolittuminen Suomessa näkyi hyvin alkuvuoden presidentinvaaleissa: Vihreiden Pekka Haavisto voitti naisten äänissä, kun taas kokoomuksen Alexander Stubbin kannatus tuli enemmän miehiltä kuin naisilta. Eduskuntavaaleista on jo havaittavissa, että miehet suosivat tiettyjä puolueita ja naiset toisia. Sukupuolittunut politiikka on siis jo tätä päivää.
Tämä on havaittu 2010-luvulla myös nuorten keskuudessa. Esimerkiksi sosiaalipsykologi Rasmus Mannerström ja muut ovat havainneet, että myös Suomessa nuorten naisten ja nuorten miesten näkemykset eroavat. Naiset ovat liberaalimpia ja miehet konservatiivisempia, mutta katsottaessa kokonaisuutta talouspoliittisesti oikealle sijoittuminen on vasemmistolaisuutta yleisempää. Saman voimme havaita, jos katsomme esimerkiksi Allianssi ry:n järjestämien Nuorten vaalien tuloksia, niissä näkyy ylipäänsä nuorten siirtymä oikealle. Vuoden 2019 Nuorten vaaleissa vihreät oli suosituin puolue. Perussuomalaiset ja kokoomus olivat silloin jaetulla kakkossijalla, ja keskusta niiden takana.
Nuorilla miehillä voi olla myös kokemus heidän yhteiskunnallisen asemansa heikkenemisestä.
Vuoden 2023 Nuorten vaaleissa perussuomalaiset oli isoin, kokoomus toisena ja SDP kolmantena. Vihreät ja keskusta olivat pudonneet taakse. Vihreiden katoaminen kokonaan kärkikolmikosta oli aika merkittävää, koska pitkään kokoomus ja vihreät olivat nuorilla suosituimmat puolueet. Sittemmin perussuomalaiset on noussut ja vihreät poistunut areenalta.
Viimeisimmässä Nuorten vaalissa, eli vuoden 2024 presidentinvaalissa suosituimpia ehdokkaita olivat Alexander Stubb ja perussuomalaisten Jussi Halla-aho. Pekka Haaviston kannatus jäi selvästi heidän taakseen.
Näitäkään tuloksia ei ole jaoteltu sukupuolen mukaan, mutta oikeistolaisemmat ja konservatiivisemmat arvot ovat selvästi nostaneet suosiotaan nuorten keskuudessa. On tapahtunut muutos siinä, mitä arvoja nuoret poliittisesti kannattavat.
Tämä on kiinnostavaa, kun muistaa, millaisten poliittisten keskustelujen yhteydessä nuorista usein puhutaan. Ne ovat usein ilmastokriisiin ja luontokatoon liittyviä teemoja, tai sitten puhe nuorten yleisestä pahoinvoinnista. Usein se yleinen mielikuva on, että kaikki nuoret olisivat ilmastotietoisia ja ahdistuneita näistä asioista. Kuitenkin nuorissa on nähtävissä selvästi myös konservatiivinen vastaisku.
Aikaisemmin ikäluokat ovat sukupuoleen katsomatta siirtyneet poliittisesti eri suuntiin käsikynkässä, mutta Z-sukupolvi näyttäisi menevän eri suuntiin sukupuolen mukaan. USA:ssa nuoret miehet ovat joiltain asenteiltaan jopa vanhempiaan konservatiivisempia. Onko tällainen sukupuolittunut poliittinen eriytyminen aivan ennenkuulumatonta?
Mitään pitkiä historiallisia aikasarjoja tai tutkimusdataa meillä ei tästä kysymyksestä ole käytettävissä. Eduskuntavaalitutkimuksiakin on systemaattisesti tehty Suomessa vasta 2000-luvun alusta.
Mikä tätä selittäisi? Olen itse käyttänyt tutkimuksessani yhdysvaltalaisen Ronald Inglehartin ajattelua. Inglehartin mukaan 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla kansalaisten poliittisia valintoja määritti ennen kaikkea yhteiskuntaluokka ja tulojen lähde: työläiset kannattivat vasemmistopuolueita ja porvarit oikeistopuolueita. Tämä oli myös periytyvää, eli lapset kannattivat samoja puolueita kuin vanhempansa. Sukupuolinäkökulmasta katsottuna naiset saattoivat olla jyrkkiä ”koti, uskonto, isänmaa” -henkisiä konservatiiveja tai progressiivisia työläisnaisia. Luokka-asema selitti arvoja enemmän kuin sukupuoli.
1960- ja 70-luvuilla tapahtui muutos, jota Inglehart kutsuu jälkimaterialistiseksi arvokumoukseksi. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että ihmisten poliittisessa ajattelussa alkoivat painottua jälkimaterialistisiin arvoihin liittyvät kysymykset talouden ja toimeentulon sijaan. Kyse oli muutoksesta sukupolvien välillä: nuoret, jotka olivat vanhempiaan liberaalimpia, aktivoituivat yhteiskunnallisesti 1960-luvun lopulla.
Inglehart selittää tätä aineellisten tarpeiden täyttymisellä: kun hyvinvointi ja vakaa elintaso oli saavutettu, pystyttiin keskittymään arvokysymyksiin. Sellaisia olivat sodan vastustaminen, ympäristökysymykset ja vähemmistöjen puolustaminen. Tällaiset asiat eivät olleet vanhassa, luokkakantaisessa poliittisessa asetelmassa niin määrääviä, mutta niistä muodostui uusille sukupolville tärkeitä.
Kysymys kuuluukin, olemmeko siirtymässä sukupolviasetelmasta sukupuolen kautta tapahtuvaan poliittiseen määrittelyyn? Silloin nämä vanhat tulkinnat eivät päde, tai muuttavat muotoaan. Sodanjälkeistä politiikkaa määrittäneet politiikan pohjavirrat ovat haarautuneet kahdeksi virraksi.
Tässä uudessa asetelmassa olisi siis tapahtumassa nuorten poliittinen haarautuminen eri suuntiin: nuoret miehet olisivat menossa takaisin modernistiseen ja aineellisia vaikutuksia korostavaan politiikkaan, kun taas nuoret naiset jatkaisivat jälkimaterialistisella polulla ja kannattaisivat liberaaleihin arvoihin perustuvaa politiikkaa.
Nuorilla miehillä voi olla myös kokemus heidän yhteiskunnallisen asemansa heikkenemisestä: siitä, että yhteiskunta ei pidä enää heidän puoliaan samalla tapaa kuin muiden sukupuolten. Sen sijaan naisten asema yhteiskunnassa, työmarkkinoilla ja koulutuksessa on parantunut monessa suhteessa.
Jos ajatellaan sitä, miten ihmiset asemoituvat politiikassa, on siinä kyse myös tulevaisuuskuvasta. Nuorilla naisilla tulevaisuus voi esimerkiksi korkeamman koulutustason myötä näyttää positiivisemmalta, ja heillä on enemmän syitä olla optimistisempia maailman tilasta. He myös haluavat päästä vaikuttamaan tulevaisuuteensa. Sen sijaan – karkeasti yksinkertaistettuna – nuoret miehet voivat ajatella, että heidän asemansa on uhattuna.
Mikä tämän polarisaation aiheuttaa? Alice Evans brittiläisestä King’s College Londonista on ehdottanut selitykseksi neljää samanaikaista ilmiötä yhteiskunnassa: taloudellisesta epätasa-arvosta johtuva katkeruus, naisvaltaisempi julkinen tila, sosiaalisen median kaikukammiot sekä sukupuolittunutta kaunaa lietsovat vaikuttajat. Mitä mieltä olet näistä selityksistä?
Kuulostaa järkeenkäyvältä. Nuoret elävät paljon netin kautta, erilaisten digitaalisten alustojen käyttäjinä. Sieltä erilaiset mielipidevaikuttajat saavat yleisönsä. Se, mikä näiden kaikkien ilmiöiden rooli ja merkitys on, edellyttää tarkempaa tutkimusta.
Edesmennyt poliittisen historian professori Jorma Kalela on kuvannut suomalaisen yhteiskunnan muutosta 1900-luvun lopulla kapitalistisen sääty-yhteiskunnan katoamiseksi. Tulonlähteen sijaan tulotaso alkoi määritellä ihmisten välistä eriarvoisuutta.
Ihmiset heimoutuvat tai leiriytyvät.
Esimerkiksi teollisuustyötä tekevät ihmiset ovat saavuttaneet Suomessa varsin keskiluokkaisen tulo- ja elintason. Se on kuitenkin uhattuna globalisaation ja digitalisaation edessä. Tämä saa heidät vieraantumaan vasemmistosta, jolla ei ole tarjota heitä hyödyttävää politiikkaa. Oikeisto sen sijaan tarjoaa heille veronkevennyksiä ja turvaa omalle asemalleen. Tähän perustuu puhe globalisaation voittajista ja häviäjistä.
Tämä mielenmaisema on tunnistettavissa etenkin pienillä teollisuuspaikkakunnilla, joilla on tehdastyötä tekeviä ihmisiä. Varmasti on monia teollisuudessa työskenteleviä nuoria miehiä, joita oikeistokonservatiivinen retoriikka houkuttelee. Sen sijaan samojen paikkakuntien nuoret naiset ovat herkempiä muuttamaan pois kotipaikkakunniltaan opintojen ja työn perässä. Esimerkiksi korkea koulutustaso korreloi usein liberaalien arvojen kanssa.
Financial Timesin John Burn-Murdoch esitti käännekohdaksi Me Too -liikettä 2010-luvun lopulla. Se, miten ihmiset suhtautuivat Me Too -liikkeeseen, määritti myös heidän muuta poliittista ajatteluaan. Hieman yksinkertaistaen: Me Too -liikkeen tukeminen teki ihmisistä liberaalimpia ja vasemmistolaisempia myös muilla politiikan osa-alueilla, kun taas sen vastustaminen teki ihmisistä konservatiivisempia. Mitä ajatuksia tämä herättää?
Kuulostaa järkeenkäyvältä, mutta historiantutkijan hattu päässä näen, että Me Too saattoi toimia hetkenä, jolloin pidempään olemassa olleet ilmiöt liittyivät yhteen. Ne olivat aikaisemmin piilevinä yhteiskunnallisina syvävirtauksina, jotka vasta Me Toon myötä purkautuivat ulos.
Niin sanottu identiteettipolitiikka on myös yksi nykyistä eriytymistä selittävä tekijä. Ihmiset heimoutuvat tai leiriytyvät. Tämä ei tietenkään ole historiantutkijan näkökulmasta mikään uusi ilmiö.
Suomi on ollut aikaisemmin hyvinkin leiriytynyt: työläiset kävivät eri kaupoissa, lukivat eri lehtiä ja harrastivat eri seuroissa kuin porvarit. Se oli kuitenkin yhteiskunnan taloudellisten voimasuhteiden kautta tapahtuvaa jakautumista, ja nämä jakolinjat olivat sovitettavissa kompromisseilla, eli loppujen lopuksi rahalla. Tehtiin tulopolitiikkaa, josta sekä duunarit että porvarit hyötyivät.
Nykyiset jakolinjat ovat vaikeampia, koska ne menevät ihmisten identiteetteihin ja maailmankäsitykseen tavalla, jota ei rahalla pysty ratkaisemaan. Jos yksi on huolissaan ilmastosta ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista ja toinen on sitä mieltä, ettei ilmastonmuutosta ole olemassa ja että sukupuolia on tasan kaksi, ei siihen voi valtakunnansovittelija tulla väliin ja tarjota viittäkymppiä molemmille.
Mitä tällaisesta polarisaatiosta seuraa, ja mitä muutoksia se tarkoittaa yhteiskunnalle ja politiikalle?
Tutkimusten mukaan nuoruuden kokemukset eivät enää johda samanlaiseen puoluepoliittiseen kiinnittymiseen kuin aikaisemmin, vaan nuoret ovat joustavampia puoluevalintansa suhteen. Se kuitenkaan ei ole muuttunut minnekään, että nuoruuden kokemuksilla on edelleen merkittävä vaikutus ihmisten arvopohjan ja asenteiden muodostumiselle.
Jos siis pitää paikkaansa, että nuorten poliittinen ajattelu eriytyy sukupuolen mukaan, voidaan ajatella, että jakolinja säilyy loppuelämän ajan.
On jopa esitetty, että tällainen arvomaailmojen eriytyminen estäisi ihmisiä löytämästä merkityksellisiä heteroparisuhteita, ja että eriytyvät poliittiset näkemykset olisivat jopa syy alhaisen syntyvyyden takana. Syntyvyyteen kuitenkin vaikuttaa niin moni muukin asia, että siitä on vaikea vetää näin selkeitä johtopäätöksiä.
Onko tällainen polarisaatio väistämätön seuraus nyky-yhteiskuntamme rakenteista?
Väistämätön on liian jyrkkä tai jotenkin lannistava ilmaus. Näen nykyisen polarisaation taustalla kaksi toisiinsa kytkeytyvää poliittisen järjestelmän muutoksista tai rakenteista nousevaa syytä, joita ehkä vähemmän nostetaan esiin keskustelussa. Ne ovat komitealaitoksen lakkauttaminen ja eduskunnan roolin vahvistaminen.
Siirtyminen Kekkosen ajan presidenttivetoisesta järjestelmästä parlamentarismiin on ollut myönteinen kehitys, jota perustuslain uudistukset ovat tukeneet ja edistäneet. Tämän kehityksen myötä eduskunnan enemmistön varaan rakentuva käsitys demokratiasta on kuitenkin osaltaan kärjistänyt keskusteluilmapiiriä. Viime kuukausina hallituksen ja ay-liikkeen välisissä ristiriidoissa on hallituspuolueiden taholta vedottu muun muassa siihen, että ay-liike pyrkii estämään tai kyseenalaistamaan demokraattista päätöksentekoa. Tässä demokratia tiivistyy eduskunnan enemmistön kantaan.
Uskon, että tällaisen enemmistöparlamentarismiin viittaavan demokratiakäsityksen rakentumista on osaltaan edesauttanut myös komitealaitoksen hiipuminen 1990-luvulla. Komiteoissa tapahtunut laajapohjainen, eri yhteiskunnan toimijoita yhteensaattanut poliitiikkavalmistelu oli hidasta ja toki tapahtui julkisuuden katseelta piilossa, mutta yhtä kaikki perustui kompromisseihin sekä konsensuksen ja legitimiteetin rakentamiseen. Kääntöpuolena oli, että eduskunnan rooliksi jäi muualla tapahtuneen valmistelun siunaaminen.
Suomi on ollut aikaisemmin hyvinkin leiriytynyt.
Sellaisenaan komiteainstituutio ei toki ole palautettavissa tai edes tarpeen palauttaa, mutta viitteitä tällaisen vaalikaudet ja puoluerajat ylittävän poliittisen valmistelun tarpeesta on esitetty viime aikoina niin presidentin kuin poliitikkojen suulla.
uutiskirje 
