Polarisaatio on 2020-luvun politiikan trendi-ilmiö, josta puhutaan paljon. Ihmiset ajautuvat poliittisesti eri leireihin, jotka taas ajautuvat kauemmas toisistaan. Lopputuloksena on lisääntynyttä vastakkainasettelua ja haluttomuutta kompromisseihin vastapuolen kanssa.
Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Ilman erimielisyyttä ja vaihtoehtoja demokratia ei toimi. Politiikka tarvitsee erimielisyyttä, vaihtoehtoja ja kykyä kuvitella erilaisia tulevaisuuksia. Ovatko erimielisyys ja siitä seuraava polarisaatio todella niin haitallisia kuin sanotaan?
Affektiivinen polarisaatio menee tunteisiin
– On pelkästään hyvä asia, että meillä on mielipide-eroja, kertoo KU:lle taloussosiologian dosentti Arttu Saarinen Turun yliopistosta.
Saarinen on kirjoittanut kirjan Vastakkainasettelujen aika – Poliittinen polarisaatio ja Suomi (Gaudeamus 2022), jossa hän tekee eron ideologisen ja affektiivisen polarisaation välille.
Aloitetaan ensimmäisestä.
Ideologinen polarisaatio on sitä, että ollaan erimielisiä politiikan sisällöistä: esimerkiksi valtion rahankäytöstä, ulkopolitiikan linjasta tai sote-järjestelmästä. Sitä Saarisen mukaan politiikassa tarvitaan, mutta samaan aikaan sitä on meillä ollut harmillisen vähän.
– Jos väestötasolla katsotaan ideologista polarisaatiota, on Suomessa haasteena ollut pitkään konsensushenki. Meillä ei olla haluttu keskustella poliittisista erimielisyyksistä, Arttu Saarinen sanoo ja mainitsee esimerkkinä keskustelun Suomen liittymisestä Naton jäseneksi.
– Siinä tilanne muuttui hirveän nopeasti, ja sellaisiin ihmisiin, jotka pyrkivät tuomaan eriäviä kantoja esiin, suhtauduttiin tunteella ja leimaavasti.
Tällöin päästäänkin affektiiviseen polarisaatioon. Se tarkoittaa sitä, että poliittisesti erimielisiin ihmisiin suhtaudutaan voimakkaan vihamielisillä tunteilla ja esimerkiksi syytetään maanpetturuudesta tai kyseenalaistetaan heidän motiivinsa.
Se on haitallista polarisaatiota, joka ajaa yhteiskuntia erilleen. Kun viime aikoina on puhuttu poliittisesta polarisaatiosta, voidaankin Arttu Saarisen mukaan suoraan puhua affektiivisesta polarisaatiosta. Affektiivinenkin polarisaatio on silti meillä kansainvälisesti mitattuna maltillisella tasolla.
Faktat eivät ole totuus
Venezuelalainen poliitikko ja kirjailija Moisés Naím kirjoittaa teoksessaan The Revenge of Power (2022), että polarisaatio on yksi keinoista, joilla itsevaltaiset hallitsijat pyrkivät pääsemään valtaan demokraattisin keinoin ja pitämään saavuttamastaan vallastaan kiinni. Muita keinoja ovat populismi ja post-truth eli totuudenjälkeisyys.
Eriarvoisuus, poliittiset järjestelmät, media ja uskonnot synnyttävät affektiivista polarisaatiota. Suomessa affektiivista polarisaatiota ajaa Arttu Saarisen mukaan etenkin eliitin käytös.
– Yhdysvaltalaisten tutkimusten mukaan etenkin sillä on merkitystä, miten eliitti käyttää kieltä ja poliittista retoriikkaa. Eliitin puhetavat ikään kuin valuvat myös tavallisen kansalaisen käyttöön. Tässä ajassa eliitin merkitys on kaikkein suurin: se voi joko maltillistaa polarisaatiota tai tietoisesti lietsoa sitä, Saarinen kertoo.
”Tässä ajassa eliitin merkitys on kaikkein suurin.”
Affektiivista polarisaatiota synnyttäviä ajureita ovat eliitin lisäksi eriarvoisuus, poliittinen järjestelmä ja media. Arttu Saarinen tunnistaa Suomesta kuitenkin viisi tekijää, jotka hillitsevät sitä. Ne ovat toimiva yhteiskunta, yhtenäinen peruskoulujärjestelmä, monipuoluehallituksiin pohjautuva poliittinen järjestelmä, luotettava perinteinen media sekä uskonnon vähäinen merkitys politiikassa. Naíminkin mainitsema populismi kuitenkin nakertaa näitä.
– Teknopopulismi, jota olen itse tutkinut, on selkeästi populismin uusin virtaus, sanoo Arttu Saarinen.
Sillä tarkoitetaan politiikan tekemisen tapaa, jossa yhdistyvät tutkimukseen tai tietoon vetoaminen ja populistinen retoriikka. ”Tiedepesu” eli populistisen politiikan perusteleminen valikoiduilla faktoilla on saanut jalansijaa suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.
– Meidän pitäisi päästä tästä yli ja ymmärtää, että faktoja on monenlaisia. On sellaisia faktoja, jotka tietystä kulmasta katsottuna ovat totta, mutta toisesta kulmasta katsottuna eivät. Intresseillä on väliä, ja ne pitäisi tuoda vahvasti esille eikä vältellä niitä, Saarinen sanoo.
On fakta, että turpeen energiapoltto on ilmastolle haitallista. Toisaalta sekin on fakta, että globaalien päästöjen mittakaavassa sillä on hyvin vähän merkitystä, poltetaanko Suomessa turvetta vai ei.
– Nämä kaksi asiaa voivat olla totta yhtä aikaa. Poliittisesta keskustelusta on tullut polarisoivaa juuri siksi, että kysymykset ovat nykyään niin monimutkaisia ja globaaleja. Siksi faktoja ei myöskään mielellään käytetä, vaan keskustelu viedään hirveän yleiselle tasolle ja puhutaan sitten arvoista. A-Studiossa ei voi jäädä kiinni faktantarkistuksessa, jos ei ole esittänyt mitään faktoja, Saarinen huomauttaa.
– Ajatus konsensusyhteiskunnasta yhdistettynä politiikan eliittivetoisuuteen ja faktoilla perusteluun tekee poliittisesta keskustelusta hankalaa. Se tarjoaa mahdollisuuden siihen, että erimieliset voidaan esittää tyhminä, mikä lisää affektiivista polarisaatiota.
Blokit polarisoivat
Äänestyskäyttäytymistä tutkinut valtio-opin väitöskirjatutkija Theodora Helimäki Helsingin yliopistolta kertoo KU:lle, että kaikenlainen polarisaatio on harvinaisempaa monipuoluejärjestelmissä.
– Silloin, kun on monta puoluetta, ideologinenkin polarisaatio jää pieneksi. Tämä on myös kysyntään vastaava ilmiö, koska suurin osa äänestäjistä ei myöskään ole kovinkaan radikaaleja, Helimäki sanoo.
USA:n tai Britannian kaltaisessa kaksipuoluejärjestelmässä polarisaatiota on enemmän. Kun vastustetaan kaikkea, mitä vastapuoli tekee, syntyy helposti asetelma siitä, että vastapuoli on väärässä kaikesta. Samalla poliittinen asemoituminen on helpompaa: riittää, kun katsoo, mitä vastapuoli sanoo ja on päinvastaista mieltä.
”Suurin osa äänestäjistä ei ole kovinkaan radikaaleja.”
Suomen monipuoluejärjestelmä onkin ollut polarisaatiota lieventävä tekijä. Kampanjoita käydään vastakkainasettelun merkeissä, mutta vaalipölyn laskeuduttua puolueet palaavat lämmittelemään yhteistyötä keskenään.
Suomessa on pitkään myös ajateltu, että mikä tahansa puolue voi muodostaa hallituksen minkä tahansa toisen puolueen kanssa. Tätä on myös odotettu puolueilta.
Ruotsissa taas pidetään itsestään selvänä, etteivät maan pääpuolueet eli sosiaalidemokraatit ja keskustaoikeistolaiset maltilliset voi muodostaa hallitusta toistensa kanssa. Sen sijaan maan poliittinen kulttuuri ryhmittyi 2000-luvulla blokkien eli vaihtoehtoisten hallituspohjien ympärille.
Ruotsissa blokit purkautuivat 2010-luvun lopulla, mutta käytännössä maan puoluekenttä on edelleen blokkiutunut oikeistoon ja vasemmistoon. Nykyisen Ruotsin vähemmistöhallituksen muodostavat kolme porvaripuoluetta, mutta hallitus pysyy pystyssä radikaalioikeiston ruotsidemokraattien tuella. Tämä on ajanut ruotsidemokraatteja osaksi oikeistoblokkia ja samalla sinetöinyt blokkien valtasuhteet – oikeiston eduksi.
Suomessa politiikan konsensus koki kovan kolauksen vuoden 2011 eduskuntavaalien jälkeen ja perussuomalaisten nousun seurauksena. Viimeistään se särkyi kevään 2023 eduskuntavaalien alla, kun silloinen pääministeri Sanna Marin (sd) ilmoitti, ettei hänen puolueensa olisi valmis hallitukseen perussuomalaisten kanssa. Samoihin aikoihin keskustan silloinen puheenjohtaja Annika Saarikko kertoi, ettei keskusta lähtisi enää mukaan silloiseen hallituspohjaan.
Tämä aiheutti Suomessa sen, mikä Ruotsissa oli jo tapahtunut. Punamultapohja suljettiin pois yhtälöstä ja perussuomalaiset asemoitiin lopullisesti oikeistoon. Käytännössä Suomenkin poliittinen kenttä on siis blokkiutumassa, mikä osaltaan lisää polarisaatiota.
Kenelle viesti suunnataan?
Tässä vaiheessa on syytä tuoda keskusteluun polarisaation lisäksi toinenkin termi: fragmentaatio eli sirpaloituminen. Theodora Helimäen mukaan kaksinapaisen polarisaation sijaan Suomeen on syntynyt 2010-luvulla politiikan taistelupareja, jotka eivät sovi samaan hallitukseen toistensa kanssa.
Tällainen taistelupari ovat esimerkiksi perussuomalaiset ja vihreät.
– Nämä puolueet ovat keskenään niin erilaisia ja niillä on niin erilaisia tavoitteita, ettei niitä voisi kuvitella muodostavan yhdessä hallitusta. Silloin ne eivät myöskään kilpaile samoista äänestäjistä, Helimäki sanoo.
Onko blokkiutuminen sitten yksinomaan huono asia? Arttu Saarisen mielestä ei.
– 20 vuotta sitten kaikki puolueet koettivat väen vängällä olla toistensa kaltaisia. Sitä taustaa vasten nykyinen ideologinen polarisaatio on hyvä asia. Kansalaisella on silloin tietty, selkeä tieto siitä, mitä ei ainakaan ole tulossa. En millään näe, että se on jotenkin negatiivinen asia, Saarinen sanoo.
”20 vuotta sitten kaikki puolueet koettivat väen vängällä olla toistensa kaltaisia.”
– Jos katsotaan politiikan blokkiutumista kansalaisen näkökulmasta, ei se meillä ole mitenkään erityisen tulehtunutta. On joukko ihmisiä, joka käy rajuakin keskustelua sosiaalisessa mediassa, mutta se joukko on pieni.
Blokkiutuminen ei kuitenkaan Suomessa ole vielä lopullista. Vaikka sosiaalidemokraatit ja kokoomus ovat erkaantuneet toisistaan, on sinipunahallitus kuitenkin vielä aivan mahdollinen hallituspohja, sanoo Theodora Helimäki.
– Myös esimerkiksi liberaalina pidetyn RKP:n lähteminen samaan hallitukseen perussuomalaisten kanssa kertoo siitä, että konsensushenkeä on vielä tallella. Meillä on myös vielä suurehko keskustapuolue, joka ainakin teoriassa sopii sekä oikeisto- että vasemmistoblokkiin. Keskusta voi halutessaan joko mahdollistaa tai estää erilaisten hallituspohjien syntymistä, Helimäki huomauttaa.
Suomessa polarisaatio näkyy kuitenkin siinä, että tutkimusten mukaan suomalaiset suhtautuvat entistä ynseämmin eri puolueisiin ja niiden kannattajiin. Tällöin polarisaatio koskee nimenomaan puolueita eikä ideologioita: puhutaan vasemmistoliitosta ja kokoomuksesta, eikä ekososialismista ja liberaalikonservatismista.
– Se, että puhutaan puolueista, on tärkeää, koska äänestäjätkään eivät ole aina johdonmukaisia mielipiteissään. Silloin on parempi, että puolueet heijastelevat erilaisia mielipiteiden kombinaatioita, aivan kuten kansalaisetkin, Theodora Helimäki sanoo.
Lisää ideologiaa, parempaa ideologiaa
Liikkuvien äänestäjien merkitys puolueille on lisääntynyt, mutta tuo liikkuvuus eri blokkien välillä on kuitenkin pientä: äänestäjät eivät hevillä vaihda kokoomuksen äänestäjistä vasemmistoliiton kannattajiksi tai päinvastoin. Sen sijaan blokkien sisällä liikkuvuus on suurta. Tässä tilanteessa poliitikkojen kannattaa suunnata viestinsä niille, jotka ovat jo valmiiksi vastaanottavaisia.
– Tämä ei ainakaan vähennä affektiivista polarisaatiota, tuumii Arttu Saarinen.
Eräs harmillinen piirre suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä on hänen mukaansa se, että Suomessa ei uskota vähemmistöhallituksiin. Suomessa edellinen vähemmistöhallitus oli pääministeri Martti Miettusen (kesk) kolmas hallitus, joka istui 1970-luvun lopulla.
– Juuri kukaan ei tunnu ajattelevan, että meillä voitaisiin perustaa vähemmistöhallituksia ja saada silti hyviä päätöksiä aikaan. Jostain syystä enemmistöhallitukset ovat Suomessa pyhä lehmä, johon kukaan ei halua koskea. En usko, että siinä on kyse mistään muusta kuin poliittisen eliitin mieltymyksistä, Arttu Saarinen pohtii.
Vaikka affektiivinen polarisaatio on vielä Suomessa maltillisella tasolla, on se Suomessa lisääntynyt. Ideologista polarisaatiota saisi sen sijaan olla enemmänkin. Miten siis lisätä rakentavaa ideologista polarisaatiota rikkomatta niitä rakenteita, jotka suojelevat yhteiskuntaa affektiiviselta polarisaatiolta?
Eräs vaihtoehto voisi olla ideologisen keskustelun ja mielikuvituksen lisääminen politiikassa. Arttu Saarisen mukaan Suomessa ei ylipäätään ole ollut tapana tuoda poliittisia kantoja julkisesti esille. Lisäksi meillä ole olemassa perinnettä arvoista keskustelemisesta ja niistä väittelemisestä.
– Enemmänkin on ollut niin, että on pyritty hälventämään niitä eroja. Politiikassa on nykyään niin kova kiire, ettei ideologista keskustelua ehditä käydä. Olen ollut tutkijan ominaisuudessa muutamankin eri puolueen puoluekokouksissa, eikä niistä missään käyty ideologista keskustelua, Saarinen sanoo.
uutiskirje 
