Viime viikonloppuna todistimme merkittävää murrosta maailmanpolitiikassa ja kansainvälisissä suhteissa, kun Donald Trump ja JD Vance nöyryyttivät Ukrainan presidentti Zelenskyiä hänen vieraillessaan Valkoisessa talossa. Vaikka suurvallat kautta historian ovat hyväksikäyttäneet pienempiä valtioita, on täysin poikkeuksellista, että se tehdään näin avoimesti.
Koskaan ennen ei ole voinut seurata näin suoraan yhden valtionpäämiehen harjoittamaa häpeilemätöntä ryöpytystä toista kohtaan.
Tapahtuma Valkoisessa talossa oli seurausta monelle muulle noin puolentoista viikon aikana tapahtuneelle asialle. Yhdysvallat äänesti YK:n yleiskokouksessa yhdessä muun muassa Venäjän, Pohjois-Korean, Valko-Venäjän ja Israelin kanssa päätöslauselmaa vastaan, joka tuomitsi Venäjän hyökkäyssodan Ukrainassa.
Tämän lisäksi Trump on yrittänyt painostaa Zelenskyin allekirjoittamaan sopimuksen Ukrainan mineraalivarantojen hyödyntämisestä, jotta Yhdysvallat ei hylkäisi maata aseellisesti kokonaan – turvatakuita kuitenkaan lupaamatta.
Tätä edelsivät Trumpin puheet siitä, että Zelenskyi on diktaattori, ja että Ukraina olisi aloittanut ”turhan” sodan Venäjää vastaan. Viimeisin käänne Trumpin maailmaa rikkovassa politiikassa oli tiistaiaamun ilmoitus keskeyttää aseapu ”kunnes Ukraina sitoutuu rauhaan”.
Vaikka Yhdysvaltojen ja Venäjän geopoliittiset intressit eivät edelleenkään ole yhteneväiset, on Trump kristallinkirkkaasti osoittanut ideologisen samankaltaisuutensa Vladimir Putinin kanssa. Jo aiemmin Kremlin tiedottaja ilmoitti Venäjän olevan ”täysin yksimielinen” Yhdysvaltain hallinnon kanssa Ukrainasta.
Juuri tämä muodostaa suuren uhan, koska Trumpin ja Putinin yhteistyössä on kyse siitä, syntyykö maailmaan kahden suurvallan autoritaarisen johtajan uudenlainen ideologinen liittouma.
Viimeisten päivien aikana olen lukenut joidenkin kommentaattoreiden pohdintoja siitä, eikö Euroopalle kelpaa rauha ja miksi haluaisimme, että sota Ukrainassa jatkuisi. Siksi toistan vielä kerran: kaikki haluavat rauhaa Ukrainaan. Mutta sillä on suuri merkitys, miten tämä rauha syntyy ja minkälainen se on.
Mikäli rauha Ukrainaan syntyy sillä, että kahden suurvallan autoritaariset johtajat keskenään päättävät sen ehdoista huomioimatta Ukrainan tarpeita tai suvereniteettia, vahvistaa tämä Putinia ja Trumpia sekä heidän valtaansa päättää muiden asioista.
Silloin vahvistuu heidän maailmankuvansa, jossa ulkopolitiikka nojaa suurten ylivoimaan, oman käden oikeuteen ja väkivaltaan. Sisäpoliittisesti tämä maailmankuva nojaa demokratian, ihmisoikeuksien ja moninaisuuden näkemiseen uhkana. Tällaisen maailmankuvan voimistuminen ei tee maailmasta turvallisempaa tai vakaampaa kenenkään muun kannalta, päinvastoin.
Trump on ilmoittanut haluavansa ottaa haltuun niin Panaman kanavan kuin Grönlannin. Putin on jo miehittänyt Krimin ja miehittää parhaillaan viidesosaa Ukrainan alueista. Nämä linjaukset ovat 2020-luvun imperialismia ja kolonialismia: ne ilmentävät näiden herrojen ajatuksia siitä, että kun on tarpeeksi iso ja voimakas, voi tehdä mitä lystää.
Trump & äärioikeiston pelikirja
Perussuomalaiset ovat yrittäneet ohittaa Trumpin heille kiusalliset kannat toteamalla, että vaikka Trumpin Ukraina-linjaukset eivät ole hyviä, on hänen politiikkansa muuten hyvää. Suomen kehitys- ja ulkomaankauppaministeri Ville Tavio sanoi esimerkiksi olevansa iloinen siitä, että USA lopettaa ”wokeismin”.
Hän kertoi myös, miten Trumpin politiikka on ”monella tapaa esimerkillistä”. JD Vancen Münchenin turvallisuuskokouksessa pitämää puhetta hehkutti kovasti myös Suomen varapääministeri Riikka Purra.
Mutta nämä sisäpolitiikkaan liittyvät kannanotot eivät ole mikään erillinen kysymys Trumpin ja Putinin Ukrainaa koskevista kannanotoista. Kyse on samaisen maailmankuvan ja samaisen ideologian ilmaisuista. JD Vance kertoi Münchenissä, ettei hän Euroopan suhteen ole eniten huolissaan Venäjästä tai Kiinasta eikä mistään muustakaan ulkoisesta tahosta – häntä huolettaa eniten sisäinen uhka, ”the threat from within”.
Tämä retoriikka on osa tismalleen samaa äärioikeiston pelikirjaa, jolla laita- ja äärioikeisto ovat niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa operoineet jo vuosien ajan. Se on niin Putinin kuin esimerkiksi Saksan äärioikeistolaisen AfD-puolueen, Ranskan RN:n tai Espanjan Voxin puhetta.
Nämä tahot ovat jo pitkään esittäneet Euroopan olevan rappeutunut sekä heikko monimuotoisuuteen ja demokratiaan liittyvien arvojen takia – ei siksi, että eriarvoisuudelle, yhteiselle teollisuuspolitiikalle tai puolustukselle ei olla tehty mitään. Demokratia, yhteiskunnan moninaisuus, oikeusvaltio ja yhdenvertaisuus – ne esitetään siis sisäisenä ongelmana ja uhkana. Ulkopolitiikassa tämä sama ajattelu näkyy näiden asioiden pitämisenä täysin arvottomina tai merkityksettöminä.
Trumpin hallinto Yhdysvalloissa on heti ensimmäisenä kieltänyt tiettyjen sanojen käytön, alkanut ”puhdistamaan” hallintoa laittomin keinoin ja ajanut alas kaikki monimuotoisuuden edistämiseen liittyvät toiminnot maan hallinnossa. Yhdysvallat on astumassa veneeseen, jonka kyydissä Putin on jo pitkään edustanut autoritaarista ja konservatiivista maailmankuvaa – siinä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet, oikeusvaltioperiaate ja ”eurooppalaiset arvot” symboloivat heikkoutta ja moraalista rappiota.
Vasemmisto varoitti
Monet vasemmistoliitossa varoittivat Trumpin ideologiasta jo kauan ennen hänen uudelleenvalintaansa. Nämä varoitukset perustuivat muun muassa Trumpin ihmisoikeusvihamielisiin kantoihin ja lausuntoihin maan vetämisestä pois Pariisin ilmastosopimuksesta. Pitkään maamme viralliset ulkopolitiikan kommentaattorit pysyivät kuitenkin kannassa, jossa Trumpin valinta ei tuo mukanaan mitään merkittäviä muutoksia transatlanttisiin suhteisiin.
Tämä perustuu mielestäni samanlaiseen virhearvioon, joka pitkään tehtiin Putinin osalta. Kuviteltiin, että hänen autoritaarisuutensa ja ideologiansa muodostaisi ongelman vain esimerkiksi Venäjällä asuville vähemmistöille, eikä uskottu tämän saavan ulkopoliittisia ulottuvuuksia. Venäjän osalta tämä oli virheanalyysi ja sama virhe toistui nyt Trumpin suhteen mahdollisesti vielä kauaskantoisemmin seurauksin.
Mitä tämä maailmanpoliittinen tilanne ja näiden autoritaaristen voimien liittoutuminen tarkoittaa Euroopalle? Minusta on ensinnäkin äärimmäisen tärkeää ymmärtää, minkälaisia riskejä heidän edustamansa maailmankuvan voimistuminen tuo mukaan maailmalle ja monenkeskiselle sääntöpohjaiselle yhteistyölle.
Maailmanpolitiikka kaipaa nyt kipeästi ääniä, jotka toimivat vaihtoehtona sille maailmankuvalle, jota nämä herrat edustavat. Euroopan taas on pikaisesti luotava uskottavaa sisältöä strategisen autonomian käsitteelle tässä uudessa maailmanajassa.
Keskeisimpien tavoitteiden tulee olla valmius seistä omilla jaloillaan, vähentäen riippuvuuksia Yhdysvalloista ja pyrkiä edistämään Ukrainassa niin oikeudenmukaista rauhaa, kuin näissä olosuhteissa on mahdollista saada aikaan.
Seitsemän poliittista johtopäätöstä
Minusta keskeiset poliittiset johtopäätökset ovat ainakin seuraavat.
1. ”Buy European” puolustusteollisuuden strategian lähtökohdaksi
Trumpin hallinto on selvästi linjannut, että Euroopan pitäisi kantaa enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan ja tukeutua vähemmän Yhdysvaltojen apuun. Tehdään sitten niin. Aloitetaan ohjaamalla Eurooppaan kaikki yhdysvaltalaiseen aseteollisuuteen tällä hetkellä päätyvät varat.
Mario Draghin raportissa on nostettu esille, että 63 prosenttia EU-maiden puolustushankinnoista vuosina 2022–2023 suuntautui Yhdysvaltoihin. Otetaan käyttöön ”Buy European” -periaate ja ohjataan nämä varat kokonaisuudessaan eurooppalaiseen teollisuuteen ja eurooppalaisten kyvykkyyksien vahvistamiseen mahdollisimman nopeasti.
2. Eurooppalainen NATO – tai uusi vaihtoehto
Yhdysvaltojen uusi ulkopolitiikka tarkoittaa, että Eurooppa ei voi enää sokeasti luottaa sen tukeen Naton sisällä. Siksi nyt on oikea aika kehittää puolustusyhteistyötä eurooppalaisista lähtökohdista. Tämä työ voi tapahtua EU:n, JEF:in, NATOn tai jonkun muun vastaavan yhteistyörakenteen puitteissa, mutta keskeisin strateginen tavoite on kuitenkin rakentaa Euroopan turvallisuusratkaisut Euroopan varaan.
Joidenkin maiden osalta tämä edellyttää lisäpanostuksia kansalliseen turvallisuuteen. Suomen osalta on kuitenkin syytä huomioida, että olemme jo ohjanneet paljon resursseja turvallisuusratkaisuihimme, kuten varusmiespalvelukseen.
3. Ukrainan tuen lisääminen – tarvittaessa yhteisvelalla sekä Ukrainan velkojen alaskirjaamisella
Mikäli ja kun Trump vähentää Yhdysvaltojen taloudellista sekä aseellista tukea Ukrainalle, on Euroopan oltava valmis vastaavasti lisäämään omaansa. Tukea tarvitaan aseistukseen, kunnes tulitauko ja pidäkkeet sen kunnioittamiseksi saadaan aikaan. Tukea tarvitaan myös humanitaariseen apuun, kehitysyhteistyöhön sekä maan mittavaan jälleenrakennukseen.
Suomen ei kannata torjua yhteisvelkaa kategorisena kantana, mikäli se on tarpeen Ukrainan tuen aikaan saamisen näkökulmasta. Euroopan pitää myös ottaa kielteinen kanta Yhdysvaltojen pyrkimyksiin hyväksikäyttää Ukrainan mineraalivarantoja. Maa tulee tarvitsemaan luonnonvaroistaan asianmukaisen korvauksen sodan jälkeisessä jälleenrakentamisessa.
4. Mahdollisen tulitauon turvaaminen ja eurooppalainen rauhansuunnitelma
Euroopan olisi pitänyt ottaa aloite omiin käsiinsä ja luoda oma rauhansuunnitelma Ukrainan kanssa jo ennen Trumpin valtaannousua. On totta, että Euroopalta on puuttunut selkeä oma strategia siitä, miten halutaan varmistaa oikeudenmukaisen rauhan toteutuminen Ukrainassa – nyt sellainen on kyettävä yhdessä luomaan.
Yksi keskeinen kysymys, jossa Euroopalla pitää olla rooli liittyy mahdollisesti syntyvän tulitauon tai rauhan turvaamiseen. On tärkeää, että Euroopan maat sitoutuvat olemaan mukana tukemassa ukrainalaisia mahdollisten sopimusten turvaamisessa, tietysti huomioiden eri jäsenvaltioiden tarpeet kansallisen puolustuksen osalta.
5. Ukrainan EU-jäsenyyden edistäminen vauhdilla
Yksi oleellinen kysymys liittyen Ukrainan tulevaisuuteen ja uusien sotien ennaltaehkäisyyn on kysymys siitä, mihin poliittiseen yhteisöön tai turvallisuusarkkitehtuuriin Ukraina liittyy. Yhdysvaltojen hallinto on julkisesti rajannut pois Nato-jäsenyyden, ja se vaikuttaa muutenkin epärealistiselta kun huomioidaan, että osa Ukrainan alueista valitettavasti taitaa jäädä Venäjän miehityksen alle.
Itse pidän näistä syistä EU-jäsenyyttä varteenotettavimpana vaihtoehtona. Se tarkoittaisi että Ukraina ei enää jäisi idän ja lännen väliseen maastoon, mikä oli ennen vuotta 2014 keskeinen syy sille, että maata painostettiin niin lännestä kuin idästä.
Vaikka EU:lla ei ole yhtä selkeitä turvatakuita kuin Natolla, eikä samantyyppisiä puolustusyhteistyön rakenteita, liittyy unionin jäsenyyteen kuitenkin merkittäviä ”poliittisia turvatakuita”. Ennen kaikkea se tarkoittaisi Ukrainan sitomista eurooppalaiseen yhteisöön.
Keskeinen haaste liittyy kuitenkin jäsenyysehtojen täyttymiseen. Jäsenyysehdoista ei kannata joustaa, koska sillä linjalla luodaan helposti uusia ongelmia. Ukrainaa on toisin sanoen tuettava voimakkaasti hallinnon uudistamisessa, oikeusvaltioperiaatteen ja kansalaisyhteiskunnan vahvistamisessa sekä korruption kitkemisessä, koska ilman näitä uudistuksia ei myöskään EU-jäsenyys voi toteutua.
6. EU:n on muutettava politiikkansa kv-oikeuden instituutioiden vahvistamiseksi
Tällä hetkellä yksi kaikkein vaarallisimmista kehityskuluista kansainvälisessä politiikassa on kansainvälisen oikeuden ja kansainvälisen oikeuden instituutioiden aseman rapautuminen. Tässä yksi keskeinen syyllinen on EU itse. EU ja suurin osa sen jäsenmaista ovat häpeilemättömillä kaksoisstandardeillaan keskeisesti myötävaikuttaneet sellaiseen maailmaan, jossa voidaan valita, milloin sääntöjen noudattaminen huvittaa ja milloin ei.
Tästä surullinen esimerkki on, miten monet EU-johtajat ovat viestineet olevansa valmiita sivuuttamaan Kansainvälisen rikostuomioistuimen ICC:n pidätysmääräyksen Israelin pääministeristä Benjamin Netanyahusta. Maailma tarvitsee nyt enemmän kuin koskaan sellaisia toimijoita ja tahoja, jotka ovat valmiita johdonmukaisesti puolustamaan ihmisoikeuksia sekä kansainvälistä oikeutta.
Jos EU haluaa tämän roolin ottaa, on sen aloitettava oman politiikkansa muuttamisesta. EU:n on siis tähdättävä strategiseen autonomiaan myös moraalisessa mielessä.
7. Strateginen autonomia ja turvallisuus on muutakin kuin puolustusta
Kuten arvata saattaa, on keskusteluissa Euroopan roolista nyt vahvasti painottunut puolustus. Strateginen autonomia on kuitenkin paljon muutakin. Turvallisuus on paljon muutakin, kuin pelkkää aseellista puolustamista. On äärimmäisen huolestuttavaa ja tuomittavaa, että Naton pääsihteeri Mark Rutte antaa ymmärtää, että EU:n jäsenmaiden kannattaa rahoittaa lisäpanostukset puolustukseen leikkaamalla sotepalveluista tai sosiaaliturvasta. Tällaisella politiikalla synnytetään uusia sisäisiä turvallisuusongelmia.
Euroopan on ymmärrettävä sekä sosiaalisen ulottuvuuden keskeinen merkitys sisäiselle turvallisuudelle että strategisen autonomian laajempi merkitys. Keskeinen osa riippuvuuksien vähentämisessä liittyy esimerkiksi digitalouden oligarkkien vallan rajoittamiseen.
Sen lisäksi, että Euroopan on investoitava voimakkaasti omien digitalouden kyvykkyyksien kehittämiseen ja julkiseen digipalveluinfraan, on EU:n myös pidettävä kiinni ja tiukennettava suurten someyhtiöiden verotusta ja sääntelyä.
Elon Musk ei vastusta digialustojen sääntelyä sananvapauden vuoksi, vaan siksi, että kyse on hänen omaisuudestaan ja hänen vallastaan. Hän ei halua siihen mitään rajoituksia. Energia on toinen oleellinen sektori. EU:n kannattaa jatkaa vihreää siirtymää ja voimakkaasti edistää ulkoisen energiariippuvuuden vähentämistä.
Olemme siis uudessa ja vaarallisessa tilanteessa maailmanpolitiikassa, mutta meidän ei pidä hämmentyä. Trumpin ja Putinin vaarallisen yhteistyön ja äärioikeiston nousun myötä avautuu myös tilaa vaihtoehdolle. Maailma tarvitsee nyt vahvemmin kuin koskaan vaihtoehtoisia ääniä, ja vasemmiston pitää olla eturintamassa tätä vaihtoehtoa luomassa.
uutiskirje 
