Pidän itseäni isänmaallisena. Haluan osallistua yhteiskuntaan ja sen keskusteluihin. Olen huolissani tulevaisuuden suunnasta ja maamme turvallisuudesta. Olen kiinnostunut Suomen historiasta. Rakastan kulttuuriamme, kieltämme ja luontoamme.
Tunnen ylpeyttä suomalaisesta yhteiskunnasta, joka on taannut koulutuksen kaikille. Olen myös ollut varsin ylpeä Suomen aiemmasta ulkopoliittisesta linjasta sotilaallisesti liittoutumattomana, kansainvälisten oikeussääntöjen ylläpitäjänä.
Saan silti välillä kuulla olevani epäisänmaallinen. Kenties, koska olen esittänyt kritiikkiä sotilaallista valtaa, militarismia ja yhteiskuntamme epädemokraattisia suuntauksia kohtaan.
En tunnista itseäni syytöksestä, mutta myönnän pelkääväni leimaa. Stigman voima on vahva, sillä epäisänmaallisuuteen sisältyy syytös pahantahoisuudesta, jopa vaarallisuudesta, yhteiselle hyvälle ja omalle maalle.
Mutta mitä tarkoitetaan, kun jotakuta kutsutaan epäisänmaalliseksi? Kuka isänmaallisuuden määrittelee ja mihin leimasanaa käytetään?
En tunnista itseäni syytöksestä.
Isänmaallisuus tai patriotismi erotetaan usein nationalismista, kansallisuusaatteesta.
Patriotismi määritellään uskollisuutena tai peräti rakkautena tiettyyn paikkaan, sen perinteiseen elämänmuotoon, vallitseviin tapoihin ja järjestykseen. Omat tavat saattavat tuntua maailman parhailta, mutta muita ei tarvitse pakottaa samaan muottiin eikä nähdä itseä huonompina.
Nationalismi taas perustuu tyypillisesti valtiolliseen ja erottelevaan ideologiaan, äärimuodossaan jopa vallanhaluiseen, ekspansiiviseen ja aggressiiviseen ajatteluun.
Suomessa isänmaallisuus vaikuttaa kaapatun oikeistopopulistisesti tai etnonationalistisesti ajattelevien yksinoikeudeksi.
Epäisänmaallisuuden leimakirveen käyttäjille patriotismi on usein ulossulkevaa nostalgisointia. Siinä todellinen yhteisö, yhteinen kulttuuri ja elämäntapa löytyvät etnisesti yhtenäisestä ja yksimielisestä menneestä, jota ei todellisuudessa koskaan ollutkaan.
Keskeistä on valtion suvereniteetin militaristinen suojelu, maailman jakaminen selvärajaisiin kansallisvaltioihin sekä kansainvälisten instituutioiden, sopimusten ja yhteistyön halveksunta.
Yksituumaiselle isänmaallisuudelle tyypillistä on, ettei se siedä erimielisyyttä, vaan epämukavien aiheiden esiin nostaminen ja vallitsevien epäkohtien kritiikki leimataan vahingolliseksi.
Vaatimus yksimielisyydestä ulottuu myös menneestä kerrottuihin tarinoihin: soraäänet ja konsensusta koetelleet näkökulmat kuullaan häiritsevinä sivuääninä sankaritarinoiden kaanonissa.
Kuka isänmaallisuuden määrittelee?
Isänmaalliset kiintymyksen tunteet voivat kuitenkin kohdistua myös moniarvoiseen demokraattiseen järjestelmään, legitiimiin vallankäyttöön, oikeusjärjestelmään, ylirajaiseen moraaliin ja yhteiseen hyvään.
Jos isänmaallisuuden ohjenuorana voi yhteisen hyvän etsiminen, korkeimpana isänmaallisuutena voi näyttäytyä haitallisten traditioiden ja yhteiskunnallisten epäkohtien kritiikki, sillä vain sen kautta yhteiskunta kehittyy.
Tabuaiheiden tonkiminen, oikeussäännöistä ja ihmisoikeuksista muistuttaminen, aktivismi, kansalaistottelemattomuus, uutta etsivä kulttuuri, kuriton taide ja sovinnaisuuksien kyseenalaistaminen vievät meitä kohti uutta.
Aionkin esitellä tästä lähtien itseni isänmaallisuuden soturittarena. Minulle isänmaallisuus on yhteiskuntamme parhaista saavutuksista huolehtimista: hyvinvointivaltion ja oikeusvaltioperiaatteiden kunnioittamista sekä tasa-arvosta, suvaitsevaisuudesta ja sivistyksestä kiinni pitämistä.
uutiskirje 
