Ammatikseni kirjoittavana ihmisenä uskoni sanojen autuaaksi tekevään voimaan on varsin rajallinen. Sanat vaikuttavat usein aiheuttavan enemmän sotkua kuin selvyyttä, johtavan useammin riitaan kuin rauhaan, satuttavan useammin kuin lohduttavan, repivän enemmän kuin rakentavan.
Sillä on myös näin: mitä tahansa voidaan ymmärtää miten tahansa. Se, mitä on sisäänkoodattu, ei välttämättä tule koskaan uloskoodatuksi likimainkaan tarkoitetulla tavalla.
Siksi savolaisvitsissä on totuuden siemen: vastuu ei vain siirry kuulijalle, vaan on aina ollut kuulijalla. Tulkinta kertoo ennen kaikkea tulkitsijasta.
Olemme tottuneet vaatimaan ymmärrettävää kieltä, mikä aivan hyvä ja oikeutettu vaatimus onkin. Ongelma on siinä, että ymmärrettävyys on sidottu aina myös kuulijan ymmärrykseen.
Ja – näin ajattelen tänään – useimmiten realistisempi tavoite on siten ymmärtää muita kuin saada itsensä ymmärretyksi.
Kieli on sittenkin vain väline ja välittäjä. Toinen puoli viestinnästä tulee intentiosta [aikomus, tarkoitus, pyrkimys]: haluan ymmärtää. Kerro minulle!
Vastuu ei siirry kuulijalle, vaan on aina ollut kuulijalla.
Ymmärrettävän kielen tuottaminen on kielestä vain puolet. Valmius ja alttius ymmärtää on toinen puoli.
Kieltä ei voi erottaa siitä maailmasta ja niistä tarpeista, mihin se on syntynyt. Se kertoo, mitkä asiat ovat sen syntysijoilla tärkeitä ja merkityksellisiä, miten niihin suhtaudutaan ja miten muihin. Se kantaa mukanaan kokonaista pientä maailmankaikkeutta. Hyvä tulkki ei arvota, vaan ymmärtää tuota maailmaa ja kykenee välittämään sen sävyineen myös muille.
Kielen taju ei ole vain muodollisesti moitteettoman kielen käyttämistä, vaan eri rekisterien ja niiden kontekstien tajua, vivahteiden tajua, kykyä välittää sisältöjä eri tarkoituksiin syntyneiden ”alakielten” välillä myös kielen sisällä.
Uumoilen, että tällainen – ei vain kielten välillä, vaan myös sisällä – tulkkamisen kyky käy tulevaisuudessa yhä tärkeämmäksi. Mitä monimutkaisemmaksi ja sirpaloituneemmaksi maailma käy, sitä enemmän tarvitaan välittäjiä, joilla on korvaa monenlaisille maailmoille.
Sanat kantavat muitakin merkityksiä kuin niitä ilmeisiä, joiden merkkeinä toimivat. Kielitajun kehittyminen vaatii ennen kaikkea tarkkaa kuuntelemista.
Vaikenemisen informaatioarvo ei useinkaan ole nolla.
Näinä puhumisen autuaaksitekevyyden korostamisen aikoina tuppaa unohtumaan, että vaikenemisen informaatioarvo ei useinkaan ole nolla.
Joskus hiljaisuus oikein huutaa. Usein se tulkitaan merkiksi välinpitämättömyydestä, mutta voi se viestiä välittämisestäkin – asettumisesta kuuntelijaksi, alttiudesta suostua merkitysten jakajaksi.
Se voi kertoa myös uskollisuudesta totuudelle: jos ei tiedä varmaksi, ei myöskään halua olla tietävinään, lisätä epävarmaa ja harhaanjohtavaa hälyä. Tai luottamuksesta todellisuuteen: se on mikä on, eivätkä sitä voi sanat ainakaan lopullisesti peittää.
Joskus se kertoo hienovaraisuudesta, joskus sen puutteesta. Joskus rohkeudesta, joskus pelkuurudesta. Joskus jännityksestä, joskus rentoutuneisuudesta. Joskus lojaaliudesta, joskus valheellisuudesta.
Yhtä kaikki vähintään puolet kielen taitavasta käyttämisestä on kuuntelemista.
Lapset rakastavat sitä, että heidän kanssaan ihmetellään maailmaa. He janoavat kuulla sanoja ja selityksiä: mikä tämä on, mitä tuo tekee, miksi näin on. He janoavat kuulla, mutta vielä enemmän tulla kuulluiksi. Niin taitaa olla useimpien aikuistenkin laita.
Vielä, kun olisi kuuntelijoita.
lehti 