Lastensuojelun sijaishuolto on Suomessa ulkoistettu suurimmaksi osaksi yksityisille yrityksille. Lastensuojelusta on tullut bisnestä, jolla on mahdollista nousta vaikka miljonääriksi. Kun hyvinvointialueet ostavat palveluja alan yhtiöiltä, laskun maksavat viime kädessä veronmaksajat.
Muutos 1990-luvun alusta tähän päivään on ollut käänteentekevä. Vielä 1980-luvun lopulla lastenkodit olivat pääosin joko kunnallisia laitoksia tai vakiintuneiden yleishyödyllisten järjestöjen ja säätiöiden ylläpitämiä. Vain 23 prosenttia lastensuojeluyksiköistä oli yksityisten yritysten hallussa, kun nykyään osuus on yli 80 prosenttia. Vaikka huomattava osa on yhä pieniä perheyrityksiä, markkinoita ovat vallanneet myös kansainvälisessä omistuksessa olevat terveysjätit.
– Jos tavoite on ollut markkinaistaa ja yksityistää, siinä on onnistuttu mahdottoman hyvin. Mutta jos se ei ole ollut tavoite, on tapahtunut valtava laiminlyönti, kommentoi kehitystä lastensuojeluun perehtynyt sosiaalityön professori Timo Harrikari Helsingin yliopistosta.
– Aika monella hallituksella olisi ollut aikaa ottaa asiaa haltuun ja tehdä jonkinlaisia uudelleensuuntauksia. Joko siihen ei ole ollut kiinnostusta tai energiaa tai tapahtunutta on pidetty suotavana.
Alalla on tapahtunut runsaasti yrityskauppoja, omistusvaihdoksia ja muita uudelleenjärjestelyjä.
– Se on iso markkina ja iso ameeba, rytöläjä, josta kukaan ei oikein pysy perillä, mitä kaikkea siihen kuuluu, kun sen juonteet verkostoituvat markkinamekanismin välityksellä ympäri maailmaa, Harrikari maalailee.
”Ostopalveluista tulee isoja kustannuksia etenkin vaativassa lastensuojelussa.”
Yhä useampi lastensuojelun piirissä
Yksityistäminen ja markkinaistaminen on tapahtunut samaan aikaan, kun huostaanotettujen ja sijoitettujen lasten määrä on kasvanut.
– Nykyiset lastensuojelutilastot alkavat 1990-luvulta. Lastensuojelun piirissä olevien lasten ja perheiden määrä on siitä alkaen kasvanut joitakin pieniä notkahduksia lukuun ottamatta, Harrikari kertoo.
Näin ei ole suinkaan ollut aina: 1950-luvulta 1990-luvulle asti sijoitettujen ja huostaanotettujen lasten määrä laski voimakkaasti.
– Silloin rakennettiin laajaa hyvinvointivaltiota, nostettiin tulonsiirtoja ja parannettiin palveluja. 1990-luvulla sosiaalipolitiikka muuttui, Harrikari taustoittaa.
Vedenjakaja oli 1990-luvun lama. Suurtyöttömyys ja konkurssit iskivät perheiden arkeen ja lastensuojelun tarve kasvoi rajusti. Lastenkotien paikat eivät riittäneet, ja sijoituspaikkoja piti ostaa yksityisiltä.
Samaan aikaan uusliberalistisia talousoppeja alettiin soveltaa kaikessa yhteiskuntapolitiikassa ja kunnat alkoivat yhä enemmän siirtyä ostopalvelujen käyttöön omien palvelujen sijasta.
Lastensuojeluilmoituksiakin alettiin tehdä aiempaa herkemmin, ja kynnys puuttua perheiden tilanteisiin laski.
Viime aikoina alle kouluikäisten ja alakouluikäisten kodin ulkopuolelle sijoitettavien määrä on pysynyt melko tasaisena, mutta sen sijaan yläkouluikäisten määrä on kasvanut.
Tarvetta julkiselle palvelutuotannolle
Lasten ja nuorten sijaishuollon kustannukset ovat Suomessa mittavat. Tilastoissa niitä ei ole eritelty, mutta lasten, nuorten ja perheiden sosiaalihuollon avopalveluihin ja lastensuojeluun käytettiin vuonna 2023 kaikkiaan reilut kaksi miljardia euroa, mikä on noin yhdeksän prosenttia kaikista sosiaali- ja terveydenhuollon kustannuksista. Osuus on ollut pitkään kasvussa. Sijaishuolto on palvelumuodoista kalleimpia.
Harrikarin mukaan tutkimusnäyttöä ei ole siitä, että yksityistäminen ja markkinaistaminen olisivat tuottaneet kokonaiskustannussäästöjä.
Monesti todellista kilpailuasetelmaa ei ole, kun sopivia sijoituspaikkoja on rajallisesti tarjolla. Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialueen (Pohde) aluevaltuuston ja -hallituksen jäsenenä viime kauden toiminut Anne Huotari (vas.) kertoo, että hyvinvointialueen kilpailutuksissa asettamat kattohinnat eivät aina päde.
– Alan firmat tietävät, että suuren kysynnän vuoksi joudumme joka tapauksessa ostamaan palvelua niiltä. Siksi ne eivät osallistu kilpailutuksiin ja meidän on pakko ostaa palvelut niiltä suorahankintana. Silloin hinta neuvotellaan eli yritys voi käytännössä määritellä sen, Huotari selvittää.
Tämän vuoksi olisi Huotarin mukaan tärkeää, että hyvinvointialueilla olisi enemmän omaa palvelutuotantoa.
– Jos omaa tuotantoa ei ole riittävästi, silloin yritykset voivat jättää osallistumatta kilpailutuksiin. Ikäihmisten palveluissa meillä on enemmän omaa tuotantoa, ja siellä tilanne ei ole niin paha.
Pohde avasi helmikuussa uuden oman lastenkodin Muhoksella ja etsii parhaillaan tiloja uusille lastensuojelun sijaishuollon yksiköille. Tällaisia pyrkimyksiä on muillakin hyvinvointialueilla. Monesti pullonkaulana on juuri sopivien tilojen löytäminen.
Huotarin mukaan hyvinvointialueiden kannattaisi tarvittaessa myös rakentaa uusia tiloja, jotka suunniteltaisiin heti tarkoitukseen sopiviksi, lasten ja nuorten kuntoutumista tukemaan.
– Ostopalveluista tulee isoja kustannuksia etenkin vaativassa lastensuojelussa, Huotari muistuttaa.
”Pitkän ajan eettinen periaate on meillä ollut, että lapsilla ei pitäisi tehdä voittoa.”
Toteutuuko lasten etu?
Kustannuksiakin olennaisempaa on palvelujen laatu ja lasten ja nuorten vointi. Erikoistutkija Pia Eriksson Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta (THL) kertoo, ettei ole tutkimustietoa siitä, että sen enempää yksityiset kuin julkisetkaan laitokset olisivat tältä kannalta parempia.
– Mutta kun puhutaan kilpailuttamisesta ja muutoksista palvelukentällä, kun yritykset ostavat yksiköitä, olisi tärkeää muistaa, että ensisijaisesti on kyse lasten kodista ja heidän ihmissuhteidensa jatkuvuudesta.
Erikssonin mukaan on monesti vaikeuksia löytää sopivia sijaishuoltopaikkoja etenkin niille teini-ikäisille, joilla on päihteiden käyttöä, mielenterveysongelmia tai aggressiivista käytöstä.
– Mitään ylitarjontaa paikoista ei ole. Sosiaalityöntekijät sijoittavat sinne missä tilaa on, eivätkä välttämättä pysty huomioimaan kaikkia yksilöllisiä tarpeita.
Samaa sanoo Anne Huotari.
– Varsinkin nopeissa sijoituksissa joudutaan käytännössä ottamaan se paikka, joka on tarjolla, ja se ei välttämättä ole lapselle tai nuorelle paras mahdollinen.
Vaarana on Huotarin mukaan se, että vaihtoehtoisten paikkojen puuttuessa yrityksellä ei välttämättä ole intressiä tehdä yksilöllisiä panostuksia lapsen tilanteen parantamiseksi. Tällöin sijaishuolto voi jäädä pelkäksi ”säilytyspaikaksi”. Toisaalta hyvin vaikeasti oireilevia nuoria saatetaan siirrellä paikasta toiseen, kun osaamista heidän kanssaan toimimiseen ei ole.
– Toipumisen mittaaminen on hirveän vaikeaa tällä hetkellä. Sijaishuoltopaikka voi myös olla vaikka toisella puolella maata, mikä hankaloittaa valvontaa, Huotari toteaa.
Norjassa ja Tanskassa on toisin
Vasemmistoliitto on vaatinut voitontavoittelun kieltämistä lastensuojelussa – samaan tapaan kuin se on ennestään kiellettyä perusopetuksessa. Vaikkakin yhtäkkinen lainsäädännön muuttaminen voisi tuottaa oman haasteensa, Timo Harrikarin mukaan voitontavoittelun kielto sopisi periaatteessa lastensuojeluun. Näin toimittiin vastikään Walesissa.
– Pitkän ajan eettinen periaate on meillä ollut, että lapsilla ei pitäisi tehdä voittoa, ei etenkään erityisen haavoittuvassa asemassa olevilla lapsilla.
Vertailut muihin Pohjoismaihin osoittavat, että Suomen nykyinen malli ei ole ainoa mahdollinen. Yksityisten yritysten osuus sijaishuollon palvelutuottajista on Suomessa poikkeuksellisen suuri. Ruotsissa kehitys on ollut samansuuntaista, mutta aivan Suomen lukuihin ei sielläkään ylletä. Norjassa ja Tanskassa yhtiömuodoltaan voittoa mahdollistavien yritysten osuudet ovat sen sijaan huomattavasti vähäisempiä. Juridisesti erot selittyvät sillä, että EU:n hankintalainsäädäntöä tulkitaan eri maissa eri tavoin.
”Pääsy esimerkiksi lasten- ja nuorisopsykiatriaan on jokseenkin mahdotonta.”
Leikkauspolitiikka osuu lapsiin
Olennaista olisi puuttua niihin juurisyihin, joiden vuoksi lapsia ja nuoria päädytään sijoittamaan kodin ulkopuolelle. Vasemmistoliitto ohjaisi yhtiöiden voitoista säästyvät resurssit julkisen sektorin perhepalveluihin, joilla ennaltaehkäistään raskasta sijaishuoltoa ja huostaanottoja.
Timo Harrikarin mukaan lastensuojelun tarpeen lisääntyminen on suoraa seurausta eriarvoisuuden kasvusta ja julkisten palvelujen leikkauksista yli 30 vuoden aikana. Monien sosiaali- ja terveyspalvelujen saatavuus on vaikeutunut.
– Pääsy esimerkiksi lasten- ja nuorisopsykiatriaan pääkaupunkiseudulla on jokseenkin mahdotonta kohtuullisessa ajassa julkisen väylän kautta. Kaikki tällainen pakkautuu lastensuojeluun, Harrikari näkee.
Nykyisen hallituksen politiikkaa Harrikari luonnehtii pitkäaikaisen niukkuuspolitiikan kärjistymäksi.
– Leikataan kaikkein heikoimmassa asemassa olevalta kansanosalta. Eniten kärsivät pienituloiset, monilapsiset perheet.
Pia Eriksson korostaa ennaltaehkäisevissä ja varhaisen tuen palveluissa erityisesti teini-ikäisten lasten ja heidän vanhempiensa huomioimista.
– Meillä on mahtava neuvolasysteemi, vauvaperheitä ja pienten lasten vanhempia tuetaan, mutta teini-ikäisten kohdalla olisi tärkeää lisätä tukea.
Tärkeässä osassa olisi Erikssonin mukaan myös mielenterveys- ja päihdepalvelujen toimivuus.
Verkostoitumisesta lupaavia tuloksia
Anne Huotari mainitsee ennaltaehkäisystä kysyttäessä koulukiusaamisen kitkemisen sekä neurokirjolla olevien lasten ja nuorten tukemisen. Hän korostaa myös laaja-alaista yhteistyötä. Itsenäisyyden juhlavuoden lastensäätiössä (Itla) on kehitetty yhteisövaikuttavuuden malli, jossa ”järjestöt, kunnat, seurakunnat ja hyvinvointialueet kehittävät yhdessä tutkittuun tietoon perustuvia paikallisia ratkaisuja lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnin vahvistamiseksi”.
– Oulussa on siihen liittyvä varhaisen tuen malli. Verkostossa ovat mukana lasten kanssa työskentelevät järjestöt, kaupunki ja Pohde. Heti kun tulee esimerkiksi koulusta tai varhaiskasvatuksesta viesti, että jollakin lapsella on ongelmia, verkostossa katsotaan, kuka ottaa kopin.
Tulokset ovat olleet lupaavia.
– Oulussa huostaanottojen määrä on jo vähentynyt tämän ja muiden toimien vuoksi, Huotari kertoo.
Anne Huotari valittiin huhtikuussa vasemmistoliiton listalta uudelleen Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialueen aluevaltuustoon.
uutiskirje 
