Rosa Liksom, kirjailija
Kun olen elänyt näinkin pitkään, olen nähnyt maailmanpolitiikassa kaikenlaista ja lukenut monenlaisista maailmanhistorian käänteistä. Elämme suurta murrosvaihetta. Suurvallat murtavat toisen maailmansodan jälkeen luodut instituutiot ja sopimusjärjestelmät. Uusia ei ole tilalla, eli elämme vanhan ja uuden järjestyksen välistä aikaa, joka on altista kaaokselle ja vaaroille. Demokratian näkökulmasta todella hurjaa aikaa. Kamppailu maailmanvallasta käy kuumana.
Suureen murrokseen liittyvät keskeisinä tekijöinä ilmastokriisi, militarisoituminen, ydinaseet, luontokato, uusliberalistisen kapitalismin kriisi, tekoälyn suuret ongelmat ja mahdollisuudet sekä teknologioiden karkaaminen ihmisten käsistä. Olemme matkalla kohti teknofeodalistista kapitalismia, jossa valta on keskittynyt muutamalle yhdysvaltalaiselle teknologiayritykselle, kuten Googlelle, Applelle, Metalle, Amazonille ja Microsoftille. Jos demokraattiset valtiot eivät nouse vastarintaan, tulemme ehkä elämään näiden yritysten johtamassa teknofasistisessa maailmassa.
Suomessa etenkin valtion ja metsäyritysten metsäpolitiikka vavisuttaa minua suuresti. Valtio ei anna arvoa vanhoille metsillemme, joita on jäljellä hyvin vähän. Avohakkuut ovat edelleen suosituin metsien hoitotapa. Sen voin nähdä, kun reissaan junalla Helsingin ja Rovaniemen väliä. Radanvarrella seisoo suunnattoman pitkiä junanvaunuja täynnä pöllejä. Ne ovat matkalla tehtaisiin, joissa valmistetaan selluloosaa. Siis edelleen selluloosaa, sen pidemmälle metsäteollisuus ei ole tuotekehittelyssä päässyt. Onneksi meillä on Luonnonperintösäätiö, joka pelastaa lahjoitusvaroin vanhoja metsiä selluloosatuotannolta. Säätiö on hiekanjyvä järvessä, mutta se tekee äärimmäisen tärkeää työtä pelastaakseen edes jotakin.
Timo Miettinen, tutkija
Kaikki tiesivät jo etukäteen, millaista politiikkaa Yhdysvaltain presidentti Donald Trump tulisi toisella presidenttikaudellaan toteuttamaan. Se, kuinka voimakkaasti hän on pyrkinyt keskittämään valtaa sisäpoliittisesti, on silti yllättänyt minut. Suurin yllätys liittyy kuitenkin kansainväliseen järjestelmään. Trump näyttää olevan valmis luopumaan sekä Yhdysvaltojen erityisasemasta maailmanpolitiikassa että monista yleispätevistä arvoista ja periaatteista.
Trumpin politiikan yllättävyys eurooppalaisesta näkökulmasta liittyy osittain historiaan. Vaatimus muistaa historiallisia tapahtumia on muodostanut Euroopassa perustan eri maiden yhteistyöpyrkimyksille. Euroopan mailla on myös omasta historiastaan periytyviä pidäkkeitä. Esimerkiksi Saksassa aseellista varustautumista on vältelty historiallisten kokemusten vuoksi.
Trumpin ajattelussa historialla ei tunnu olevan minkäänlaista sijaa. Kaiken oletetaan alkavan puhtaalta pöydältä. Historiallisen jatkumon tilalle on tullut puhdas transaktionalisuus eli oman edun tavoittelu. Trump ei näe liittolaisuuksien verkostoa Yhdysvaltain etuna vaan suhtautuu muihin maihin taakkoina ja rasitteina. Liittolaisuuksien väheksyminen ja vaikkapa ehdotus Gazan uudelleenrakentamisesta osoittavat täydellistä historiatajuttomuutta.
Demokratian haasteet ovat Yhdysvalloissa ja Euroopassa samankaltaisia. Kulttuurisotia käydään ja taloudelliseen ahdinkoon liittyviä kysymyksiä ratkotaan Atlantin molemmin puolin hyvin samankaltaisella logiikalla.
Kriisitilanteet kyseenalaistavat pysyviltä vaikuttaneita periaatteita. Arvolähtöistä politiikkaa koetellaan. Eurooppa joutuu kysymään itseltään, mistä eurooppalaisessa projektissa on kyse.
”Kriisitilanteet kyseenalaistavat pysyviltä vaikuttaneita periaatteita.”
Hassan Blasim, kirjailija
Kirjailijat pysyvät usein mieluusti omissa oloissaan, ja yksinäisyys voi olla hedelmällistä maaperää kirjoittamiselle ja pohdinnoille. Korona-ajan kokemukset olivat kuitenkin minulle käännekohta. Yllätyin itsekin, miten paljon eristäydyin. En kyennyt minkäänlaiseen vuorovaikutukseen ihmisten kanssa – tai ehkä edes halunnut sitä. Yksinäisyys ei ollutkaan enää valinta luovan työn tekemistä varten eikä miellyttävä meditatiivinen tila, vaan se motitti minut mykkään saartorinkiinsä. Tällaisen psykologiaan ja käyttäytymiseen liittyvän muutoksen olen huomannut selvästi.
Ajatusmaailmaan liittyvistä muutoksista on sitä vastoin vaikea antaa mitään täsmällistä tai metodista vastausta, sillä sellaiset eivät tapahdu kertarysäyksellä vaan pikemminkin asteittain hiipien. Sen kyllä voi sanoa, että vuosikausien lukuharrastus ja suurten eksistentiaalisten kysymysten pohdiskelu on johtanut siihen, että filosofinen kattoteoriani on: ”Elämä on harhaa.” En ole päätynyt tähän lopputulemaan siksi, että olisin epätoivoinen. Se päinvastoin motivoi minua kirjoittamaan, sillä kirjoittaminen on minulle tapa tehdä vastarintaa ja pyrkimys ymmärtää tätä harhaa – tai ainakin leikitellä sillä proosan ja mielikuvituksen keinoin.
Olen kuitenkin ajan mittaan joutunut arvioimaan uudestaan nuoruuden innossa kehittämiäni vakaumuksia. Yksi niistä oli vankka uskoni tiedon voimaan ja sen kykyyn muuttaa ihmisiä ja maailmaa. Ennen ajattelin, että vilpittömästi ja esteettisesti tarjoiltu tieto saattaa jättää ihmiseen voimakkaan jäljen. Viime vuosina on kuitenkin käynyt niin, että kun netin kautta saatavan tiedon määrä on räjähtänyt hallitsemattomasti, ääriajattelu, pinnallisuus ja suoranainen eksyneisyys ovat lisääntyneet aivan yhtä nopeasti kuin tiedon tavoitettavuuskin. Se on lässäyttänyt ylevät ajatukseni tiedon kaikkivoipaisuudesta. Olen nykyään varovaisempi, ehkä salaa myös surullinen, kun seuraan miten tietoa ahmitaan pysähtymättä lainkaan analysoimaan sitä. Tieto ei enää tuotakaan valoa vaan hälyä.
Näin ollen syvällisin ajattelussani tapahtunut muutos taitaa olla se, että olen nykyään taipuvaisempi pitämään suuni kiinni ja harkitsemaan tarkoin ennen kuin täräytän tuomiotani mistään asiasta. Olen varmasti aina jollain tapaa aavistanut, miten hurja kuilu meidän tietojemme ja todellisen elämämme välillä ammottaa, mutta nyt olen siitä entistä tietoisempi.
Kääntänyt Sampsa Peltonen
Ville Lähde, tutkija
Työstän tällä hetkellä kirjaa Tere Vadénin kanssa podcastimme 12 käsitettä maailmasta pohjalta, ja arvioimme siinä uusiksi ympäristöajattelun lähtökohtia muuttuneessa tilanteessa. Lähdemme liikkeelle isomman takapakin tunnustamisesta. Ympäristöongelmat ovat materiaalisia ja kertyviä, ja niillä on oma sisäinen liikevoimansa. Viittaan esimerkiksi ilmakehään kertyneeseen hiilidioksidiin, meriin kertyneeseen muoviin ja tuhoutuneisiin ekosysteemeihin. Takaiskujen myötä paras mahdollinen päämäärä on heikentynyt, mikä tarkoittaa, että meidän on kalibroitava uusiksi sitä, mikä on mahdollista ja mikä mahdotonta. Esimerkiksi tavoite rajata ilmaston lämpeneminen puoleentoista asteeseen näyttäisi olevan jo nyt mahdoton.
Tilanteen muuttuminen edellyttää myös poliittisen toiminnan mahdollisuuksien uudelleenarviointia. Emme voi tavoitella tilaa, joka on faktuaalisesti mahdoton. Tällöin sortuisimme filosofi Herbert Marcusen sanoin huonoon utooppiseen ajatteluun.
Ympäristöajattelijoiden ja -toimijoiden tulisi vastustaa aktiivisesti ympäristöongelmien kaappaamista kansallisen itsekkyyden, naiivin teknologisen hybriksen ja rasistisen haltuunoton välineiksi. Etenkin äärioikeistolaiset pyrkimykset ympäristöaiheen kaappaamiseksi muodostavat jatkuvan uhan. Olemme vaarallisten asioiden äärellä, ja ympäristöliike voi päätyä yhteen omituisten petikumppanien kanssa.
Tärkeää olisi myös välttää naiivia fatalismia, jossa luovutaan toiminnasta ja tarjotaan tilalle terapeuttista salvaa. Todellisuudessa jokainen epäonnistuminen ja taka-askel tarkoittaa sitä, että tarve toimia ja rakentaa solidaarisuuksien verkostoa kasvaa.
”Meidän on kalibroitava uusiksi sitä, mikä on mahdollista ja mikä mahdotonta.”
Pirkko Saisio, kirjailija
Käymme kamppailua suurta toivottomuutta vastaan. Olen seurannut politiikkaa jo puolen vuosisadan ajan, eikä tilanne ole koskaan ollut näin synkkä. Olemme jättämässä seuraaville sukupolville huonossa hapessa olevan maailman. Se koettelee omaatuntoani.
Koronavirusepidemia osoitti turvallisissa oloissa eläneille ihmisille, että maailma voi muuttua arvaamattomalla tavalla. Epidemiaa seurasi Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Euroopassa käytävä sota uhkaa meitä aivan uudella tavalla. Kun ensimmäisiä uutisia alkoi tulla Venäjän pommitusten uhreista, kuvat pyörivät mielessäni ja valvoin öitä. Kolmantena järkytyksenä ovat tulleet Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin toimet yhdessä miljardööri Elon Muskin kanssa, jota kukaan ei ole äänestänyt valtaan. Maailma on hullujen käsissä, ja demokratia on uhattuna.
Nykyisen hallituksen toimet syventävät toivottomuutta. Elinaikanani ei ole ollut vallassa yhtäkään näin käsittämätöntä hallitusta. Olen aina kuvitellut, että porvaripuolueidenkin toimintaa on ohjannut jonkinlainen pyrkimys huolehtia yhteiskunnallisesta tasapainosta ja tehdä päätöksiä, jotka koituvat lopulta kaikkien hyväksi. Nykyisen hallituksen ihmiskuva on vihamielinen. Virkamiehiä painostetaan ja erotetaan sen sijaan, että heidän annettaisiin arvioida rauhassa, ovatko poliittiset päätökset laillisia vai eivät. Siirtolaisia pidetään uhkana. Kulttuuriin kohdistuneet leikkaukset ovat pelkkää kiusantekoa.
Vallalla on tunne, että Eurooppa on yksin, kun kaikki ajavat omia etujaan. Euroopan ei tulisi kuitenkaan olla niin hätääntynyt. Euroopassa on vaurautta, hyvinvointia ja paljon ihmisiä. Se koostuu monista kansoista ja valtioista ja on vaalinut kolonialistisesta historiastaan huolimatta tärkeitä inhimillisiä arvoja, kuten lasten oikeuksia ja ihmisoikeuksia.
Punavihreässä liikkeessä minua vaivaa akateeminen kielenkäyttö. Jos ihmiset eivät ymmärrä, mistä puhutaan, he voivat ajautua vastakkain, vaikka ajattelisivat muuten hyvin samankaltaisesti. Vasemmiston jakautuminen hyödyttää vain oikeistopopulisteja.
”Punavihreässä liikkeessä minua vaivaa akateeminen kielenkäyttö.”
Janne Kotiaho, professori
Olen joutunut arvioimaan viime aikoina uusiksi käsitystäni tieteen roolista poliittisessa päätöksenteossa. Uskoni tieteen neuvoa-antavaan merkitykseen on alkanut murentua. Tieteellisen tutkimuksen tulokset ohitetaan entistä useammin, ja tähän on syyllistynyt etenkin nykyinen hallitus. Luontopoliittisena esimerkkinä käyvät vanhojen metsien kriteerit. Tieteellisiä arvioita tulkittiin kriteereitä laadittaessa harhaanjohtavasti, minkä seurauksena ne onnistuttiin kieputtamaan harjoitettua politiikkaa tukeviksi.
Tammikuussa julkisuuteen vuodettiin valtioneuvoston kanslian valmistelema Tiedepaneelien uudistussuunnitelma. Olen kipparoinut Luontopaneelia vuodesta 2018 alkaen. Paneelin tehtävänä on koota luonnon monimuotoisuutta koskevaa tutkimustietoa päättäjien hyödynnettäväksi. Tiedepaneelien uudistussuunnitelmassa paneelit tuotaisiin Valtioneuvoston kanslian alaisuuteen, ja niitä pienennettäisiin kolmanneksella. Suunnitelman toteuttaminen tarkoittaisi, että riippumattoman asiantuntijaneuvonnan ja tieteen merkitystä karsittaisiin systemaattisesti. Tämä olisi kestämätöntä, sillä esimerkiksi Maailman talousfoorumi pitää väärän tiedon levittämistä ihmiskunnan suurimpana lyhyen tähtäimen uhkana.
Tiedeyhteisön tulisi herätä tilanteeseen. Jotta tilanne voisi säilyä nykyisenlaisena ja tiede voisi jatkossakin kertoa, kuinka asiat oikeasti ovat, tutkijoiden tulisi nousta puolustamaan tieteen neuvoa-antavaa merkitystä poliittisessa päätöksenteossa.
Kimmo Nuotio, professori
Pidän itseäni kriittisenä ja uusia näkökulmia huomioivana tutkijana, mutta havahduin jokin aika sitten siihen, että olin ottanut Suomessa 1970-luvulta alkaen harjoitetun huumausainepolitiikan annettuna. Viittaan tällä politiikkaan, jossa huumeiden myynnin lisäksi huumeiden käyttö ja pienten määrien hallussapito ovat rangaistavia. Ryhdyin arvioimaan uusiksi käsityksiäni, kun luin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkijoiden Pekka Hakkaraisen ja Tuukka Tammen lyhyen blogikirjoituksen, jossa he esittävät huumeiden käytön rangaistavuudesta luopumista. Perehdyin asiaan tarkemmin, ja havaitsin, että käyttäjien rankaiseminen on monella tavalla ongelmallista.
Huumevapaa yhteiskunta, jota Pohjoismaissa on tavoiteltu, ei ole yksinkertaisesti toteutumassa. Huumeiden käyttö on lisääntynyt. Rikosoikeuden roolia huumepolitiikassa tulisi vähentää, ja lähtökohdaksi tulisi ottaa haittojen vähentämisen politiikka. Vaihtoehtoja tulisi etsiä etenkin sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen puolelta.
Rikosoikeudelliseen lähestymistapaan kohdistettu kritiikki on osittain periaatteellista. Rikosoikeuden keinoilla puututaan kaikkein vakavimmin ihmisten elämään, eikä niitä tulisi käyttää holhoavassa tarkoituksessa.
Lisäksi käyttäjien kontrolloiminen on yhteiskunnallisesti epäoikeudenmukaista. Rangaistuspolitiikka ei ole kyseenalaista ainoastaan miedompien huumeiden, kuten kannabiksen, käyttäjien kohdalla, jotka eivät altista itseään kohtuuttomalle riskille, vaan myös suonensisäisiä huumeita käyttävien kohdalla, jotka kärsivät vaikeasti hoidettavasta riippuvuussairaudesta. Huumeriippuvuus ei parane uhkaamalla käyttäjiä rangaistuksilla.
Paine huumausainepolitiikan uudelleenarvioimiseksi kasvaa koko ajan. Asenteet ovat muuttuneet, ja yhteiskunnallinen keskustelu on lähtenyt hyvin käyntiin. Uskon, että asiat tulevat etenemään lähivuosina.
”Havaitsin, että käyttäjien rankaiseminen on monella tavalla ongelmallista.”
Riikka Kaihovaara, kirjailija
Nuorempana ajattelin, että ihminen on ikään kuin tyhjä taulu, jonka yhteiskunta ja kulttuuri muokkaavat tietynlaiseksi. Nykyään ajattelen pikemminkin, että synnynnäiset ja perityt ominaisuudet määrittävät voimakkaasti ihmisen luonnetta ja elämänpolkua. Maailmankuvani on muuttunut biologisemmaksi.
Aloin ajatella asioita uusiksi tultuani äidiksi. Minulla on erityislapsi, jolla on arjessaan hankaluuksia, ja olen pohtinut toistuvasti, millaisia kasvatusvirheitä olen tehnyt. Mutta mitä enemmän olen seurannut lapseni kasvua ja perehtynyt asiaan, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että piirteet, jotka aiheuttavat hänelle vaikeuksia, olivat hänessä läsnä jo syntyessään. Samoissa perheolosuhteissa kasvaneet, samaa sukupuolta edustavat ja ajallisesti lähellä toisiaan syntyneet lapset voivat olla hyvin erilaisia.
Koska lasten lähtökohdat ovat erilaiset, tuen tarve on entistäkin suurempi. Ympäristö voi vahvistaa tai heikentää perinnöllisiä ominaisuuksia. Ihminen ei ole oman onnensa seppä, eikä yksilön pärjääminen ole kiinni vain siitä, että hän päättäisi tsempata koulussa, päätyä rahakkaaseen ammattiin ja luoda itselleen turvatun tulevaisuuden. Neuropsykiatrisella kirjolla olevien lasten ongelmat voivat näyttäytyä ulospäin huonona käytöksenä tai motivaatio-ongelmina, vaikka taustalta löytyy usein aivan muita tekijöitä. Syrjäytyminen tai ajautuminen huonoon elämäntilanteeseen ei ole vain ihmisen itsensä syytä.
Käsitysteni muututtua olen kyseenalaistanut myös käsityksen jaetusta ihmisyydestä. Ajattelemme ylevästi, että meitä kaikkia yhdistää sama ihmisyys, mutta minusta on alkanut tuntua, että ihmiset ovat lähtökohtaisesti hyvin erilaisia.
”Minusta on alkanut tuntua, että ihmiset ovat lähtökohtaisesti hyvin erilaisia.”
Sini Harkki, Greenpeace Nordicin pääsihteeri
Yhteiskuntajärjestelmän vakaus tuntui olevan vielä jokin aika sitten yleisesti tunnustettu arvo. Esimerkiksi ilmastopolitiikassa kansainvälinen yhteisö oli muutamaa roistovaltiota ja fossiiliyhtiöitä lukuun ottamatta samassa veneessä. Ilmastonmuutoksen torjumisesta vallitsi laaja yhteisymmärrys. Nyt osa johtavista maista on aivan eri radalla. Ne pyrkivät pelastamaan itsensä ja ottamaan fossiilitaloudesta irti kaiken, minkä ehtivät, inhimillisistä kustannuksista välittämättä.
Olin kuvitellut, että ihmiskunta voisi kyetä ratkaisemaan ongelmansa suhteellisen lyhyellä aikavälillä nykyisen järjestelmän puitteissa. Uskoin, että Eurooppa löytää johtajuutensa demokratian ja ihmisoikeuksien linnakkeena. Uskoin, etteivät kaikki yritykset luovu arvoistaan maksimoidakseen hyötyjään. Uskoin niin ikään, että ilmastoasioita on mahdollista edistää kansainvälisellä yhteistyöllä.
Nämä uskomukseni ovat tällä hetkellä pikemminkin toiveita. Asiat voivat mennä pieleen monella eri tavalla. Eräs huolestuttavimmista skenaarioista on uusien valtioiden luisuminen autoritaarisiksi. Kahtiajako eliitin ja kansan välillä syvenee. Jos maailman rikkaimmat ihmiset ja vaikutusvaltaisimmat yritykset eivät välitä, kuinka maapallon enemmistölle käy, koko järjestelmän legitimiteetti murtuu ennemmin tai myöhemmin.
En silti koe, että kaikki olisi mennyttä. Vihreä siirtymä etenee, ja useat valtiot, yritykset, kaupungit ja kunnat tekevät parhaansa, jotta lapsillamme olisi parempi tulevaisuus. Muutoksen tarve on nyt ohittamaton, ja siinä on aina myös mahdollisuus.
Olen viime aikoina miettinyt paljon historian suurta kaarta. Greenpeace perustettiin vuonna 1971 ympäristötietoisuuden suuressa aallossa. Järjestö kasvoi, kansainvälistyi ja levittäytyi kaikkialle maailmaan. Mutta nyt Venäjän-toimistomme on suljettu ja toimintamme on uhattuna myös Yhdysvalloissa Energy Transfer -yhtiön haastettua järjestömme oikeuteen. Mieleeni tulee ajatus, että todistamme erään aikakauden loppua.
Li Andersson, europarlamentaarikko
Tarvitsemme yhteisöllisyyttä juuri nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Pidän erityisen arvokkaina projekteja ja paikallisia hankkeita, joissa luodaan konkreettisia tiloja yhteistyölle. Helsingissä tämän vuoden tammikuussa ensimmäistä kertaa järjestetty Käänne-festivaali on tästä lupaava esimerkki. Toivo ja voima syntyvät yhteisöissä.
Pidän hälyttävänä, kuinka huonosti etenkin valtion johtotasolla tunnistetaan autoritaarisuutta. Presidentti Alexander Stubbin golfausta autoritaarisen johtajan kanssa pidetään hienona asiana. Autoritaarisuuden vastustaminen edellyttäisi kykyä nähdä, kuinka autoritaaristen maiden johtajat muodostavat keskenään ideologisia liittolaisuuksia.
Suomi ja Ruotsi ovat siinä mielessä kiinnostavassa tilanteessa, että laitaoikeistolaiset puolueet ovat päässeet molemmissa maissa valtaan. Ihmiset ovat nähneet, millaista politiikkaa laitaoikeisto toteuttaa. Yhdysvallat on tässä suhteessa seuraava kiinnostava maa. Pettyminen harjoitettuun politiikkaan avaa tilaa vasemmistolaisille vaihtoehdoille ja joukkovoimalle. Samalla äärioikeistolaiset liikkeet pyrkivät hyödyntämään nousevaa tyytymättömyyttä ja mobilisoimaan ihmisiä. Vasemmiston on oltava hereillä, kun ihmisten perusoikeuksia ja vapauksia pyritään kaventamaan.
Elisa Aaltola, filosofi
Suurin muutos ajattelussani koskee suhtautumistani tieteellisen tutkimuksen yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen. Uskoin nuorena tutkijana vahvasti päättäjien haluun kuunnella tutkimusta. Ajattelin, että maailmaa voi muuttaa parhaiten kirjoittamalla väitöskirjan ja toimimalla yliopistotutkijana. Puolustin aktivistien kanssa käymissäni väittelyissä käsitystäni tutkimuksen maailmaa muuttavasta voimasta, ja pidin aivan pöyristyttävänä ajatusta siitä, ettei tutkimus muuttaisi mitään. Tämä vakaumus muodosti tutkijanurani punaisen langan. Nykyään ajatus siitä, että päättäjät haluaisivat tehdä tutkimuspohjaisia päätöksiä, laajentaa tietämystään ja olla valveutuneita, tuntuu hullunkuriselta.
Tieteen tekeminen on valtavan tärkeää, mutta jos ihminen haluaa parantaa maailmaa, tiede ei ole välttämättä paras menetelmä, tai ainakin sen rinnalle täytyy ottaa muita toimintatapoja.
Populistisen politiikan, sosiaalisen median ja huomiotalouden läpäisemässä yhteiskunnassa totuus lipuu entistä kauemmas. Tieteellisestä tiedosta on tehty mielipidekysymys. Platonilaiset ideaalit totuudenmukaisesta, hyvästä ja kauniista yhteiskunnasta ovat kaukana todellisuudesta. Poliitikot ajattelevat lähinnä omaa etuaan. Yhdysvalloissa totuus on menettänyt konservatiivien keskuudessa täysin arvonsa. Mitä vain voi väittää, kunhan esittää asiansa suostuttelevasti.
Tutkijat eivät ole tilanteeseen syyllisiä, mutta heillä on oma vastuunsa sen muuttamisessa. Tutkijoiden tulisi ottaa aktiivisemmin osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja avata tutkimustensa tuloksia laajemmalle yleisölle. Maassamme on loistavia tutkijoita, joiden työstä monet eivät tiedä mitään. Myös medialla on oma vastuunsa siinä, keitä se kuulee asiantuntijoina. Esimerkiksi keihäänheittäjiä ei tulisi kohottaa metsätalouden asiantuntijoiksi, kuten Nelonen teki Savotta-tosi-tv-sarjassaan.
”Uskoin nuorena tutkijana vahvasti päättäjien haluun kuunnella tutkimusta.”
Ville Hytönen, kirjailija
Pyrin etsimään kaiken aikaa aiempia näkökulmiani kyseenalaistavia ajatuksia. Olen jatkuvasti valmis romuttamaan kaiken aiemman, mikäli löydän tarpeeksi uskottavan ja tarkkaan mietityn näkökulman.
Radikaalein muutos ajattelussani tapahtui lähestyessäni kolmattakymmenettä ikävuottani. Tajusin, ettei valtio voi taata luotettavasti ihmisten hyvinvointia. Ihmisten väliset suhteet, kansalaisyhteiskunta, ihmisten halu kehittää itseään, oikeuslaitos ja avoin keskustelu takaavat rauhan ja kehityksen paremmin kuin valtiolliset toimijat. Toimiva ja demokraattinen valtio on kuitenkin välttämätön paha.
Ajattelussani on tapahtunut vain harvoja täyskäännöksiä. Pidän tärkeänä esteettisten käsitysten ja mielenkiinnon kohteiden ravistelua. Olen usein kiinnostunut aiheista, joita muut eivät tongi. En innostu koskaan siitä, että ihmiset ovat kiinnostuneita samoista aiheista tai ovat täysin samanmielisiä. Silloinhan ei olisi mitään uutta opittavaa.
Olen pyrkinyt elämään siten, ettei mikään inhimillinen olisi minulle vierasta, kuten Terentius lausahti. Viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana olen huomannut kasvihuonepuuhastelun meditatiivisen vaikutuksen. Nuorena olisin pitänyt sitä pikkuporvarillisena hapatuksena. Samanlainen muutos on tapahtunut suhteessani lihaskuntoharjoitteluun, kädentöihin, suokävelyihin, sukututkimukseen ja joogaan.
Suurin viimeisen puolen vuoden aikana itsessäni tapahtunut muutos on se, että olen luopunut antamasta joka hetki aivan kaikkea itsestäni. Olen kieltäytynyt entistä useammin työtarjouksista, mitä en ennen tehnyt juuri koskaan. Muutoksella on ollut itseeni rauhoittava vaikutus.
”Tajusin, ettei valtio voi taata luotettavasti ihmisten hyvinvointia.”
Tarja Halonen, presidentti
Elettyäni yli kahdeksankymmentävuotiaaksi olen oppinut, ettei ajattelun muuttaminen ole paha asia. Olen osallistunut useisiin kestävän kehityksen hankkeisiin, ja olen ollut valmis muuttamaan käsityksiäni tieteellisen tiedon karttuessa.
Nyt maailma on kuitenkin muuttunut odottamattomalla tavalla. Asiat, joita olemme pitäneet hyvinä ja turvallisina, ovat joutuneet uhatuksi. Koronaviruspandemia, Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan ja Donald Trumpin uudelleenvalinta Yhdysvaltojen presidentiksi ovat muuttaneet käsityksiämme tulevaisuudesta.
Oikeusvaltioperiaate, eli jako lainsäädäntävallan, toimeenpanovallan ja tuomiovallan välillä, on tuntunut itsestään selvältä. Nyt oikeusvaltiota vastaan on kuitenkin hyökätty ympäri maailmaa, ja kestävän kehityksen perusta, sääntöpohjainen maailmanjärjestys, on tullut kyseenalaistetuksi.
Olen sanonut usein, että yhteiskunnassa pätee sama totuus kuin yksittäisen ihmisen elämässä. Ei riitä, että siivoaa kotinsa kerran tai että pesee kerran hampaansa, vaan niin on tehtävä toistuvasti. Meidän on jaksettava puolustaa uudelleen ja uudelleen tärkeinä pitämiämme asioita, jotta maailma olisi jatkossakin sellainen kuin toivoisimme sen olevan.
Ihminen on aamuisin optimistisempi kuin illalla, kuten sanonta kuuluu. Vastakkainasetteluja on ollut aina, ja ne ovat osa järjestelmää. Omienkin vanhempieni sukupolvi selvisi maatamme koetelleista vaikeuksista. Meidän tulisi säilyttää eettinen arvopohja, jolle itsenäisyytemme on perustettu.
uutiskirje 
