Kun ajattelemme Ruotsia, kuvittelemme onnelan, jossa sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio hoivasi jokaista kehdosta hautaan ja joka oli lähimpänä maanpäällistä sosialistista utopiaa.
Södertörnin yliopiston historian professori Kjell Östberg kuvaa teoksessaan The Rise and Fall of Swedish Social Democracy (Verso 2024), kuinka ruotsalaisella kansankodilla on erityinen paikka poliittisessa historiassa ja mielikuvituksessamme. “Ruotsin tiellä” oli tuolloin erilainen kaiku kuin nykypäivänä.
Östberg käy laajasti läpi Ruotsin sosiaalidemokraattisten puolueen (Sveriges socialdemokratiska arbetareparti, SAP) historiaa perustamisesta vuoteen 2022 asti. Kirjassa painottuvat puolueen alkutaival 1950-lukuun asti sekä yksittäisistä vuosikymmenistä 1970-luku. Tässä jutussa keskitytään puolueen historiasta kahteen kysymykseen: vahvaan puoluekoneistoon sekä sosiaalidemokraateille vaikeasta suhtautumisesta yksityiseen pääomaan.
Raudanluja puoluekoneisto
Kirjassaan Östberg korostaa, ettei Ruotsin sosiaalidemokraattista hyvinvointivaltiota pysty ymmärtämään huomioimatta, kuinka vahva SAP:n organisaatio oli 1900-luvulla. Sosiaalidemokraattisen puolueen juuret ovat Ruotsissa 1800- ja 1900-luvun vaihteessa vaikuttaneissa “kolmessa suuressa liikkeessä”: raittiusliike, vapaakirkko ja työväenliike.
Kansanliikkeet kukoistivat samaan aikaan, kun Ruotsissa otettiin teollistumisen ensimmäisiä askeleita ja erityisesti metsäteollisuus kasvoi ulkomaisen pääoman voimin. Vuonna 1889 työväenliikkeen parissa perustettiin sosiaalidemokraattinen puolue.
Kiinteät yhteydet työväenluokkaan olivat alusta saakka puolueen vahvuuden taustalla. Sosiaalidemokraattiset järjestöt tarjosivat useissa teollisuuskaupungeissa luontevimman ympäristön niin poliittiselle järjestäytymiselle kuin urheilulle ja vapaa-ajan vietolle. Samalla linkki työläisiä edustavaan ammattiliittojen keskusjärjestöön Landsorganisationen i Sverige (LO) oli hyvin vahva ja vuoteen 1991 saakka LO:n ammattiliittojen jäsenet olivat automaattisesti myös sosiaalidemokraattisen puolueen jäseniä.
Juuret ovat “kolmessa suuressa”: raittiusliike, vapaakirkko ja työväenliike.
Toiseksi puolueen vahvuuksista Östberg nostaa liikkeen kyvyn kasvattaa omistaan niin paikallispäättäjiä, puolueen toimitsijoita kuin ministereitäkin. Useat sosiaalidemokraattiset ministerit nousivat teollisuustyöläisten keskuudesta. Esimerkiksi Ruotsin toiseksi viimeisin sosiaalidemokraattinen pääministeri Stefan Löfven on alkuperäiseltä ammatiltaan hitsaaja.
Rakentaessaan hyvinvointivaltiota SAP myös kasvoi osittain hyvinvointivaltion byrokratian sisään eikä puolueen jäsenkortti ollutkaan haitaksi julkisen sektorin virkamieheksi hakiessa.
1990-luvulta alkaen kilpailuyhteiskuntaan ja identiteettipolitiikkaan mukaan mennyt SAP on menettänyt asemiaan työväenluokan parissa ja samalla myös puolueen koneisto on heikentynyt. Parhaimmillaan puolueella oli ammattiyhdistysliikkeen kautta 1,2 miljoonaa jäsentä – nyt niitä on jäljellä alle satatuhatta. Myös aikaisemmin vahvat sosiaalidemokraattiset järjestöt ovat monella paikkakunnalla kuolemassa aktiivien puutteessa.
Sosiaalidemokraatit hallitusvallassa
Vaikka sosiaalidemokraatit olivat vallassa suurimman osan 1900-luvusta, on yksi Östbergin kirjan pääviesteistä, ettei ihailtu sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio syntynyt Ruotsiin puolueen suunnitelmallisen työn tuloksena. Keskeisinä voimina olivat yhteiskunnassa laajemmin vaikuttanut luokkataistelu, pääomapiirien kanssa tehdyt kompromissit sekä myös historiankerronnassa usein vähätelty tuuri.
Suomalaisen hyvinvointivaltion rakentumista tutkinut Päivi Uljas on korostanut, että pelkkä vasemmistoenemmistö eduskunnassa ei varmistanut hyvinvointivaltion rakentumista, vaan tarvittiin myös huomattavaa painetta kaduilta ja ammattiyhdistysliikkeestä.
Virallisissa linjauksissaan SAP tavoitteli pitkään sosialistista yhteiskuntaa, muttei määritellyt tarkasti, miten tähän tavoitteeseen päästään. Tämä osaksi tarkoituksellinen epäselvyys värittää puolueen linjauksia koko sen historian ajan.
Östberg kuvaa kirjassaan puolueen ideologiaa valtiokeskeisyydeksi ilman kansallistamista; ruotsalaiset sosiaalidemokraatit puhuivat funktionaalisesta sosialismista, jossa yksityiset yritykset pakotettiin lainsäädännöllä tuottamaan hyvää koko yhteiskunnalle ilman, että niiden yksityistä omistamista olisi kyseenalaistettu. On myös huomionarvoista, etteivät valtionyhtiöt ole koskaan näytelleet yhtä suurta roolia kuin Suomessa.
1950-luvulta alkaen sosiaalidemokraatit ovat mieluummin puhuneet talouden suunnittelusta kuin sosialismista. He myös sitoutuivat siihen, että talouskasvu ja tuottavuuden parantaminen ovat politiikan keskeisiä tavoitteita. Ne tuottavat yrityksille voittoja, joita voidaan verotuksen keinoin jakaa hyvinvointivaltion kautta kaikille ruotsalaisille.
Periaatekiista palkansaajarahastoista
1970-luvulla Ruotsissa nähtiin radikalismin aalto, joka nosti sosialismin ja taloudellisen demokratian takaisin sosiaalidemokraattisen liikkeen keskusteluihin. Puolueen parissa vaadittiin konkreettisia askelmerkkejä siitä, kuinka puolueen johdolla siirryttäisiin tasa-arvoisempaan sosialistiseen Ruotsiin.
Ammattiyhdistysliikkeen parissa tämä keskustelu tuotti yhden kiinnostavimmista sosiaalidemokraattisista kokeiluista: liittojen hallinnoimat palkansaajarahastot. Rahastoihin oli tarkoitus ohjata osa yksityisten yhtiöiden voitoista ja ostaa tällä rahalla samaisten yhtiöiden osakkeita. Näin yhtiön työntekijät olisivat hiljalleen ostaneet itselleen osan yhtiöstä ja saaneet voimakkaamman äänen yhtiön päätöksenteossa.
Esityksellään sosiaalidemokraatit ylittivät Ruotsin pääomapiirien mielestä luokkakompromissin rajan, ja ne pitivätkin aloitetta vaarallisena yksityisomaisuuden suojan loukkauksena ja askeleena kohti sosialismia. Yhdessä porvaripuolueiden kanssa ne onnistuivat mobilisoimaan Ruotsin historian suurimmat mielenosoitukset ja kääntämään julkisen keskustelun kriittiseksi rahastouudistusta kohtaan.
Palkansaajarahastoista tulikin sosiaalidemokraateille lopulta riippakivi.
Palkansaajarahastoista tulikin sosiaalidemokraateille lopulta riippakivi. Pääministeriksi vuonna 1983 noussut Olof Palme toteutti vastentahtoisesti alkuperäisestä suunnitelmasta vesitetyn lain, joka loi lopulta vain viisi palkansaajarahastoa. Vuonna 1993 valtaan noussut oikeistohallitus kuitenkin lakkautti rahastot ja muutti ne Tukholman pörssiin listatuiksi pääomasijoitusrahastoiksi.
Hallinnoija ja radikalismin suitsija
Palkansaajarahastojen ympärillä käyty kiivas keskustelu ja kamppailu osoittivat, kuinka voimakkaasti Ruotsin pääomapiirit pystyivät halutessaan vastustamaan poliittisesti hegemonisessa asemassa olevia sosiaalidemokraatteja, ja miten vaikea kysymys omistusoikeus oli sosiaalidemokraateille itselleenkin.
Epäonnistumiseen vaikutti myös se, etteivät kaikki puolueen poliitikotkaan olleet innoissaan esityksestä. Kirjassaan Östberg sanoo kamppailun palkansaajasäätiöistä samalla osoittaneen sosiaalidemokraattien valitseman reformistisen linjan rajat.
1970-luvun lopulla eli samaan aikaan palkansaajarahastokeskustelun kanssa Ruotsiin rantautui uusliberalismi, joka kyseenalaisti valtion roolia ja korosti markkinoiden olevan ensisijainen toimija yhteiskunnassa.
Suomen sosialidemokraattista puoluetta tutkineen Sami Outisen mukaan markkinakeskeisyys hyväksyttiin Suomen SDP:ssä jo vuonna 1977 osana Bad Sillanpään konsensusta eli pari vuotta ruotsalaisia aikaisemmin. Uusliberalismin hyväksymisessä suomalaiset sosiaalidemokraatit olivat siis kerrankin askeleen ruotsalaisia edellä.
Kokonaisuutena Östbergin kirja on hyvä katsaus Ruotsin sosiaalidemokraattisen puolueen historiaan vahvuuksineen ja heikkouksineen. Kirjoittaja osoittaa, kuinka hegemoniseen asemaan päästessään puolue muuttui voimakkaasti valtionhoitajapuolueeksi ja keskittyi hallinnoimaan yhteiskuntaa sekä hallitsemaan erilaisia yhteiskunnallisia radikalismin aaltoja.
Kirjassa Östberg päätyy kannattamaan tutkija Gerassimos Moschonasin lausahdusta: lopulta kapitalismi muutti sosiaalidemokraatteja enemmän kuin sosiaalidemokraatit kapitalismia.
uutiskirje 