Taannoisessa Kulttuuriykkösessä keskusteltiin muotitermistä nimeltä haavoittuva narsismi. Psykiatrian ja psykologian asiantuntijat kuvailivat sellaisesta kärsivää ihmistä yliherkäksi tulkitsemaan, mitä muut hänestä ajattelevat, ja jos se ei ole mieluista, reagoivan voimakkaan negatiivisesti. Tällainen ihminen arvottaa itseään muiden palautteen perusteella sisäisellä ranking-listallaan.
Niin ikään asiantuntijat korostivat kaikilla ihmisillä olevan jossain määrin narsistisia piirteitä. Ongelmasta voidaan puhua, kun ne alkavat vaikeuttaa arkea. Vaaditaan erityiskohtelua, jonka myötä vuorovaikutusta leimaavat triggeriherkkyys, vihamielisyys ja pitkävihaisuus. Ne saavat lähellä olevat kävelemään munankuorilla, ”ettei nyt taas tulisi hankalaa tilannetta”. Toiminta tähtää kuvitellun statuksen, ei yhteyden, palauttamiseen.
Pahoin pelkään, että he eivät aidosti ymmärrä eroa itsensä ja toisten välillä.
HUS:n psykiatrian linjajohtaja Jan-Henry Stenbergin, joka oli ohjelman toinen vieras, mukaan sosiaalisen median myötä on syntynyt kulttuuri, jossa tällaisia piirteitä käytetään vaikuttamisen välineinä: uhriudutaan, syyllistytään ja joskus marginalisoidutaan aiheettakin. Aiheellisesti Stenberg korosti kuitenkin, että aito uhri- tai marginaaliasema on tietenkin tosi ja huomioon otettava asia.
Mutta munankuorilla kävelyn kulttuuri, jossa tuohtumus on valuuttaa ja ”argumentti”, päätyy kannustamaan käytökseen, jota voisi mielestäni yhtä hyvin – ja patologioivaa puhetta välttääkseen – nimittää termillä rajaton. Rajattomat ihmiset tunkeutuvat toisen henkilökohtaisen alueelle, käyttäytyvät töykeästi ja asettavat omat tarpeensa muiden edelle. Pahoin pelkään, että he eivät aidosti ymmärrä eroa itsensä ja toisten välillä. Tällaista käytöstä (tosin pikemminkin suuruudenhullua kuin haavoittuvaa) on viime aikoina nähty myös maailman vallakkaimmilta.
On trendikästä puhua yksilöllistymisen menneen liian pitkälle, mutta tätä nykyä olen taipuvainen ajattelemaan, että ehkä yksilöllistyminen ei ole kaikkien kohdalla vielä kunnolla alkanutkaan.
En ole kehityspsykologi, mutta sen verran tiedän, että psyykkisen kehityksensä aikana lapsi eriytyy vanhemmistaan omaksi yksilökseen, ymmärtää lopulta myös vanhempien erillisyyden ja yksilöyden sekä sen, että näillä on elämää myös lapsen ulkopuolella. Tämä vaatii vanhemmalta muun muassa sitä, että tämä suostuu toisinaan ikävän tyypin rooliin: rajoittaa, kieltää ja on ihan vain sietämättömän nolo ja vanhanaikainen.
Rajattomilla ihmisillä individuaatioprosessi vaikuttaa jääneen jotenkin kesken. Taustalla voi olla monenlaisia syitä, kuten vaikkapa se, että vanhempi ei ole tuota roolia kestänyt. Nykyinen rajattomuuden kulttuuri ei tilannetta ainakaan paranna.
Silloin lapsi jatkaa rajojen etsintää vielä aikuisenakin, kun ei muuta osaa. Etsii ”ikävää vanhempaa” milloin kenestäkin kiukutellakseen tälle, mutta ei eriytyäkseen, vaan yrittäessään manipuloida tästä mieleistään peiliä. Kun sanot näin ja toimit noin, hyväksyn sinut . Ehkä. Jos et toimi kuten odotan, syyllistän ja häpäisen sinua. Vaatimukset ovat loputtomat.
Toiset alistuvat ja tekevät yliherkille karhunpalveluksen.
Ja aina löytyy ihmisiä, jotka alistuvat manipulointiin. He ovat kasvaneet siihen, että heidän rajojensa yli saa kävellä. Ehkä heidän lapsena saamansa rakkaus on ollut ehdollista tai he ovat kasvaneet hylkäämisen pelossa. Tällainen ihminen menee tuhannelle mutkalle miellyttääkseen muita ja hyppää aina, kun joku käskee. Ja aina löytyy joku, joka käskee.
Muuttuessaan kulttuurisesti hyväksytyksi ja normaaliksi tällainen surullinen kierre estää paitsi yksilöä, myös koko yhteiskuntaa kehittymästä, sillä se estää aitojen, kypsien yhteyksien muodostumista ihmisten välille. Yhdet suhtautuvat yhteiskuntaan kuin loputtoman pitkämieliseen ja omnipotenttiin vanhempaan, jolle kiukutella kuin se olisi heille jatkuvasti velkaa ja velvollinen takaamaan jopa hyvän mielen, kavereita ja kivan kumppanin. Toiset alistuvat ja tekevät yliherkille karhunpalveluksen yrittäessään suojata näitä omilta tunteiltaan.
Rajojen rikkomista ja ylittämistä on totuttu ihailemaan populaarikulttuurissa, ja miksipä se ei sitä usein olisikin. On paljon pölyttyneitä käsityksiä ja mielivaltaisia rajoja, jotka vaativatkin ravistelua ja rikkomista.
Mutta on myös rajoja, jotka ovat olemassa hyvästä syystä. Sellaisia rajoja hämärtämään pyrkivät ovat usein itse vahvemman asemassa eivätkä tarkoitusperänsä kovinkaan jaloja. Ajatellaanpa ajankohtaisesti vaikkapa rajaa alkuperäiskansaan kuuluvan ja kuulumattoman välillä: Suomessa sen hämärtäminen ei ole ollut ainakaan saamelaisten intresseissä.
On myös rajoja, jotka ovat olemassa hyvästä syystä.
Harvempi suomalainen taas haluaisi käydä jatkuvaa neuvottelua esimerkiksi itärajan sijainnista. Alituinen neuvottelu rajoista voisi olla melko kuluttavaa myös parisuhteessa. Niin ikään raja lapsen ja aikuisen välillä on olemassa hyvästä syystä.
Myös rajat yksilöiden välillä ovat olemassa hyvästä syystä. Minä olen minä ja vastuussa minun elämästäni, sinä olet sinä ja vastuussa omastasi. (Toki on myös yhteisesti neuvoteltuja yhteisiä vastuita, mutta karkeasti ottaen.) Me emme lajityypillisistä yhtäläisyyksistämme huolimatta ole samanlaisia eikä meidän onneksi kuulukaan olla. Kunnioitus alkaa toisen erillisyyden ja erilaisuuden hyväksymisestä, silleen-jättämisestä.
Samankaltaisuuden, samanmielisyyden ja samankielisyyden vaatimus ja pakko kuuluvat totalitaristiseen kollektivismiin, joka ei piittaa yksilöistä. Ei minusta, mutta ei sinustakaan. Ja usko pois – se ei ole hyväksi meille kummallekaan.
uutiskirje 
