Petteri Orpon hallitus varasi 10,9 miljoonaa euroa rahoitusta nuorten huumekuolemien ehkäisyyn. Asiantuntijoiden mukaan rahoitus on laastari.
Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry:n hankepäällikkö Annuska Dal Maso on turhautunut.
– Nyt pumpataan rahaa huonoihin lopputuloksiin sen sijaan, että estettäisiin niitä, Dal Maso sanoo.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erityisasiantuntija Sanna Kailanto puolestaan kokee, että rahoituksen suuntaaminen juuri nuorten huumekuolemien ehkäisyyn on ollut helppo päätös.
– Teema on ollut poliittisesti melko helppo nostaa esiin, sillä sen vakavuudesta vallitsee laaja yhteisymmärrys yli puoluerajojen. Tämä on varmasti yksi syy siihen, että aiheesta on käyty paljon keskustelua ja että siihen on osoitettu rahoitusta.
Sosiaali- ja terveysministeriön mukaan huumemyrkytyskuolemat ovat nousemassa alle 25-vuotiaiden yleisimmäksi tapaturmaiseksi kuolinsyyksi.
– Huumausaineiden käytön aiheuttamista haitoista kuolemat ovat luonnollisesti kaikkein vakavin seuraus, erityisesti kun on kyse nuorista ihmisistä, Kailanto sanoo.
Huumeidenkäyttö kasvaa globaalisti ja Suomessa sellaista vauhtia, että olisi kiire suunnata rahoitusta muuallekin kuin siihen kaikista hirveimmän lopputuleman ehkäisyyn. Dal Maso kaipaa nyt puoluerajat ylittävien helppojen päätösten lisäksi myös niitä vaikeampia päätöksiä.
– Eniten turhauttaa, miten kalliiksi tämä huumeisiin kuoleva ihmismäärä tulee meidän yhteiskunnallemme. Ennen kuin nämä ihmiset kuolevat, he ovat rasittaneet yhteiskuntaa valtavan paljon. Miksei heitä ole siinä vaiheessa jo autettu?
Huumeidenkäytön yhdelle ihmiselle aiheuttamien erilaisten infektioiden hoitaminen voi maksaa yhteiskunnalle jopa kymmeniätuhansia euroja ja yliannostuksesta elvyttäminen maksaa noin kolmetuhatta euroa, Dal Maso listaa.
– Miten kallista tämä on verrattuna siihen, että tehtäisiin investointeja ennaltaehkäisyyn ja haittojen vähentämiseen? Siksi keskustelu siitä, onko meillä rahaa, on absurdi.
Dal Maso peilaa Suomen huumepolitiikkaa Sveitsin malliin, jossa on vahvasti resursoitu ennaltaehkäisyyn. Sveitsissä on käytössä niin kutsuttu neljän pilarin malli, joka rakentuu ennaltaehkäisyn lisäksi hoidosta ja kuntoutuksesta, haittojen vähentämisestä ja valvonnasta.
– Olisi kaikkein ihanteellisin asia, etteivät ihmiset edes aloittaisi huumeidenkäyttöä, Dal Maso sanoo.
Se vaatisi Suomessakin rahoitusta ennaltaehkäisyyn. Tämä puolestaan edellyttäisi muutosta suomalaisessa huumausainepolitiikassa.
Epäonnistunut huumepolitiikka
Suomalainen niin kutsuttu kahden raiteen huumepolitiikka, jossa huumeet kielletään, mutta huumeiden käyttäjiä autetaan, on jo epäonnistunut, sosiaaliturvaministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) myönsi maaliskuun alussa Ylen MOT-ohjelmassa.
Erityisesti nuorten korkeat huumekuolemat ovat Grahn-Laasosen mukaan osoitus epäonnistumisesta.
Vuonna 2023 huumausaineiden vuoksi kuoli tapaturmaisesti 91 alle 25-vuotiasta nuorta. Se on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Onnettomuustutkintakeskus OTKES teetti kuolemista selvityksen, jossa todetaan, että nuorten huumekuolemat olisivat olleet estettävissä, mutta palveluissa on puutteita.
Ehyt ry:n Dal Maso vertaa Suomen huumetilannetta jokeen: virran mukana ajelehtii hukkuvia ja hukkuneita ja kaiken aikaa lisää ihmisiä tippuu veden varaan silloilta ja virran varrelta. Dal Mason mukaan huumepolitiikka keskittyy nyt pelastamaan hukkuvia, kun resursointia kaivattaisiin sen lisäksi myös joen yläjuoksulla ja joen yli ohjaamiseen.
– Ennaltaehkäisyn lisäksi mättää myös haittojen vähennys. Ei ole tarpeeksi palveluita, jotka tavoittaisivat aktiivisesti huumeita käyttävät. On palveluita, mutta ne ovat sirpaloituneita, alueriippuvaisia, järjestöriippuvaisia, ja järjestöiltä on leikattu jäätävät määrät rahaa, eikä tätä pysty julkinen puoli korvaamaan, Dal Maso kertoo.
Huumeiden saatavuus on parantunut, niiden käyttö lisääntyy kaiken aikaa, ja käytön mukana lisääntyvät myös haitat. Todellisuudesta huolimatta keskustelu eduskunnassa elää omassa kuplassaan, kritisoivat asiantuntijat.
Ehyt ry:n Dal Mason mukaan eduskunnassa haaskataan aikaa täysin väärän keskustelun parissa.
– Väitellään poliittisella tasolla siitä, ansaitseeko joku apua. Tämä väittely ja vastakkainasettelu vie aikaa siltä kysymykseltä, joka pitäisi oikeasti kysyä: mikä voisi vähentää kuolemia ja huumeidenkäyttöä juuri nyt.
THL:n Kailanto vertaa nykyistä poliittista keskustelua 1990-luvun lopulla käytyyn keskusteluun terveysneuvontatyön ja puhtaiden pistosvälineiden jakelun aloittamisesta.
– Käytiin keskustelua, että toiminta ikään kuin hyväksyisi huumeiden käytön tai jopa johtaisi neulojen käyttämiseen aseina. Keskustelu oli voimakkaasti pelon sävyttämää. Yksikään näistä uhkakuvista ei lopulta toteutunut.
Nykypäivänä terveysneuvontatyö on lakisääteistä, ja tartuntatautiasetus on määrittänyt sen hyvinvointialueiden velvoitteeksi. Muutos on siis mahdollinen, mutta nyt poliittinen huumekeskustelu junnaa paikallaan.
Dal Maso ja Kailanto kokevat, että huumekeskustelua leimaavat voimakkaat henkilökohtaiset mielipiteet.
– Ongelma on se, että hallituskausi toisensa jälkeen tälle ei ole tehty mitään muuta kuin kauhisteltu. Jos olisi kymmenen vuotta sitten tehty asialle jotain, me emme olisi tässä, Dal Maso sanoo.
Viihdekäyttäjät vaarallisilla vesillä
THL:n teettämistä jätevesitutkimuksista käy ilmi paitsi huumausaineiden käytön kasvu yleisellä tasolla, kokaiinin ja ekstaasin määrien nousut viikonloppuina. THL:n mukaan tämä viittaa kyseisten huumausaineiden satunnaiskäyttöön.
Huumeidenkäytön kasvusta eivät siis ole vastuussa vain ne ihmiset, jotka suomalaisessa huumekeskustelussa stereotyyppisesti huumeita käyttävät, vaan huumeiden satunnaiskäyttö on niin ikään yleistynyt. Kenties kiivain ja monitahoisin keskustelu huumeista Suomessa nousikin, kun eduskunnan tiloista löytyi kokaiinijäämiä.
Kailanto ja Dal Maso ovat huolissaan huumausaineiden satunnaiskäytön kasvamisesta, ja heidän mukaansa se on osittain osoitus suomalaisen huumevalistuksen epäonnistumisesta. Dal Maso uskoo, että jos huumeita satunnaisesti käyttävillä nuorilla aikuisilla olisi ollut kunnollista päihdekasvatusta, ainakin osa heistä tekisi toisenlaisia ratkaisuja.
– Heillä on todella heikot tiedot siitä, mitä he ovat tekemässä, kun he viihdekäyttävät huumeita. Jostain syystä ajatellaan, että kun käytetään huumausaineita samaan tapaan kuin alkoholia, siitä ei ole vaaraa.
Samaa kertoo myös Kailanto.
– Vaikka tietoa huumausaineista on nykyisin runsaasti saatavilla, törmää kentällä työskentelevien kanssa keskustellessa usein havaintoon, että nuorten tiedot käyttämistään aineista ja niiden vaikutuksista ja haitoista ovat lopulta varsin puutteellisia.
Kailanto epäilee, että monissa yhteisöissä satunnaiskäyttöön saatetaan suhtautua myönteisesti.
– Ajatellaan, että niin kauan kuin käyttö pysyy hallinnassa, huolta ei ole. Mutta kun käyttö lisääntyy, lisääntyvät myös haitat. Huumeiden käyttö pienissäkään määrin ei ole riskitöntä. Jos huono tuuri käy ja henkilölle kehittyy riippuvuus, hän voi pudota marginaaliin hyvin nopeasti.
Myös yksi Yle MOT:n haastattelemista entisistä huumeriippuvaisista nuorista kertoo, että huumeisiin suhtaudutaan kevytmielisesti ja niitä saatetaan tarjota kuin pastilleja.
Dal Mason mukaan satunnaiskäyttäjiä on lähes mahdotonta tavoittaa ennaltaehkäisevässä päihdetyössä. Tätä käyttäjäkuntaa varten ei ole minkäänlaista palvelujärjestelmää.
– Koska tämä on rikokseksi tuomittava asia, niin tästä on todella iso kynnys lähteä kertomaan kenellekään tai kysyä apua.
Valistusta ja sivistystä vaaditaan
Suomessa päihdekasvatus on kirjattu osaksi opetusjärjestelmää, mutta Dal Mason mukaan se alkaa liian myöhään – yläkoulussa. Lisäksi Dal Maso kritisoi päihdekasvatuksen alueellisia eroja ja toteutustapoja.
– Jokaisella lapsella ja nuorella pitäisi olla oikeus laadukkaaseen päihdekasvatukseen, eikä se tarkoita pelottelutarinoita vaan tietoon perustuvaa kasvatusta ihan alakoulusta asti. Tämä sakkaa meillä, Dal Maso sanoo.
Kailannon mukaan huumevalistus on vaativa osa-alue, sillä sen toteuttaminen huumeiden käyttöä normalisoimatta voi olla haastavaa. Hän vertaa huumevalistusta seksuaalikasvatukseen.
– Aikanaan pelättiin, että kondomin käytön opettaminen rohkaisisi alaikäisiä seksuaaliseen kanssakäymiseen. Silti keskustelussa on sittemmin edetty, ja nykyisin seksuaalikasvatus nähdään tärkeänä osana nuorten hyvinvointia ja turvallisuutta. Samankaltainen kehityskulku olisi mahdollinen myös huumausainevalistuksessa.
Suomalainen huumekeskustelu alkaa siis valistusmielessä liian myöhään ja jatkuu yhteiskunnallisella ja poliittisella tasolla vääriin asioihin keskittymällä. Dal Maso toivoo, että huumeongelman laajuuteen herättäisiin kokonaisuutena eikä vain esimerkiksi alfa-PVP:n käyttäjiin keskittymällä.
– Tämä ei ole jonkun tietyn ihmisryhmän, ”heikompien” ja moraalisesti väärin toimivien ongelma, tämä ei ole myöskään kaupunkilaisten ongelma. Tämä leikkaa läpi koko yhteiskunnan.
Kailanto puolestaan toivoo, että Suomessa keskityttäisiin suomalaisen huumausainepolitiikan epäonnistumisen sijasta muihin asioihin.
– Kaipaan keskusteluun nykyistä vahvemmin näkökulmaa siitä, mitä osaamme, missä olemme onnistuneet ja miten hyviä käytäntöjä voidaan vahvistaa.
Huumeongelman rakenteellinen läpileikkaavuus suomalaisessa yhteiskunnassa alkaa olla tutkimustiedon valossa kiistaton. Vaikka nuorten huumausainekuolemien ehkäisy on tärkeää ja siihen suunnattu rahoitus ehdottoman tarpeellista, rahoitusta tarvitaan sielläkin, missä tulokset eivät näy: ehkäisevään työhön eli tueksi lapsiperheille, nuorille ja päihdekasvatukseen.
Kailannon mukaan yksi ehkäisevän työn suurimmista haasteista on sen vaikea mitattavuus: siinä missä esimerkiksi korvaushoitoklinikan asiakasmäärien perusteella voi arvioida, kuinka moni pysyy hoidon avulla hengissä, ennaltaehkäisy on lopulta näkymätöntä.
– Kun hyöty realisoituu juuri siten, ettei mitään tapahdu – nuori ei syrjäydy, ei ajaudu rikoksiin, ei päädy nuorisovankilaan tai vieroitushoitoon – vaikuttavuus jää helposti näkymättömäksi, vaikka se olisi yhteiskunnallisesti kaikkein tärkeintä.











