Suomessa noin miljoonalla ihmisellä on vaikeuksia suoriutua asumiskuluistaan ja laskuistaan. Se on viiden ja puolen miljoonan ihmisen maassa aika paljon, mutta hallituksen tuore budjettiesitys vaikuttaa siltä, että lisää on luvassa. Kuntia kurjistetaan edelleen, kaupungeissa alueiden ja ihmisten väliset railot revitään entistä leveämmiksi.
Julkisen puolen puutteita paikanneita järjestöjä ajetaan alas. Valtaosa niistä on tarjonnut matalan kynnyksen apua ja vertaistukea verrattain kevyissä rakenteissa, esimerkiksi yksinäisille vanhuksille ja vammaisille lapsille perheineen.
Aivan erityisen huolellisesti moukaroidaan jälleen niitä, jotka kärsivät eniten myös sosiaaliturvan ja palveluiden leikkauksista: vaikeissa tilanteissa eläviä lapsiperheitä. Näin vakiinnutetaan ja normalisoidaan ylisukupolvinen köyhyys ja ulkopuolisuus.
Taloudellisessa mielessä siinä ei ole mitään järkeä. Matalan kynnyksen palvelut vähentävät kalliimpien tarvetta, sillä käsittelemättöminä asiat eivät suinkaan häviä, vaan mutkistuvat. Ennaltaehkäisy on käytännössä aina halvempaa kuin jälkeenpäin paikkailu, ainakin jos kokonaiskustannuksia yhteiskunnalle katsotaan.
Niistäkin tutkimushankkeista, joiden rahoituksen sosiaali- ja terveysministeri Wille Rydman vastoin asiantuntijavalmistelua ja asemassaan poikkeuksellisesti epäsi, muuten kolmasosa koski lastensuojelua: kiireellisesti sijoitettujen lasten oikeuksia, avohuollon kustannuksia ja vaikuttavuutta sekä sitä, millaisena nuoret laitosarjen kokevat.
Ei ole vaikea ymmärtää, miksi osaa poliitikoista houkuttaa profiloitua lihakirveen heiluttajina – symboloihan se uskollisuutta tietyille taloudellisille intressiryhmille ja kerää äänestäjäkunnan räksytyssegmentin äänet kuin tenavilta tikkarit. Aina yhden kestouhmaikäisen etabloituessa kädenlämpimäksi pulpahtaa toinen tilalle.
Kaikki eivät kuitenkaan halua tulla ensisijaisesti yhdistetyiksi tällaiseen toimintaan.
Samainen hallitus antoi myös miljoona lisäeuroa perin tärkeään tarkoitukseen, paikallisyhteisöjen varautumiseen. Varautuneinkaan julkinen valta kun ei korvaa valveutuneita yksilöitä ja yhteisöjä. Suomen Kylät -järjestön pilotoiman kylävaramallin ei ole senkään tarkoitus korvata viranomaisia, vaan herätellä miettimään vaikkapa, miten ikääntyneistä ja muista erityisryhmistä pidetään huolta, jos yhteiskuntaa koettelee jokin laaja ja pitkäkestoinen häiriö.
Se on erittäin hyvä kysymys. Mutta niin kauan, kun purkupallo heiluu kuin muinoin Miley Cyrusin musavideolla, ainoa rehellinen vastaus on: ei mitenkään, tietenkään.
Ei siksi, että kukaan ei välittäisi. Aivan jokaisen kysymyksen oikea vastaus ei ole moraalinen rappio eikä edes Kanada. Mutta kuka sen tekisi ja millä rahalla?
”Joku” se ei ole – hän kertoi flippaavansa ihan siis just nyt.
Resurssien puute on yksi asia, sen vaikutus ajatteluun toinen. Voimakkaat eriarvoisuuden, epäoikeudenmukaisuuden ja kuulumattomuuden kokemukset syövät luottamusta, jota ilman ei ole myöskään kriisinkestävyyttä, vikasietoisuutta.
Jos pelkkä selviytyminen vie kaikki voimat, ajattelu kapeutuu kattamaan vain oman välittömän elinpiirin. Se on energiansäästöä, ei varsinaisesti poliittinen valinta. Usein tähän yhdistyvät toistuvat kokemukset yksinäisyydestä ja siitä, ettei mihinkään voi yrityksistä huolimatta vaikuttaa. Sellainen kyynistää.
Pettyneet ja katkeroituneet ovat ideologisten käärmeöljykauppiaiden, disinformanttien, diktaattorien ja muiden rantarosvojen kultakaivos. Juurettomat ovat alttiita vaihtamaan ajattelun iskulauseisiin, sillä jokainen haluaa kuulua johonkin ja olla edes vähän tärkeä.
Jos luottamuksen menettäneitä on liikaa, yhteiskunta hajoaa. Siksi sen, että yhteiskunta koetaan edes suhteellisen reiluksi, kannattaisi kiinnostaa niitäkin, joita se ei voisi vähempää kiinnostaa.
Paitsi tietenkin, jos se on tarkoituskin hajottaa.
uutiskirje 
