Suomen kokenein indie-elokuvien ohjaaja Anssi Mänttäri (s. 1941) on saanut taas valmiiksi uuden elokuvan. Nimeltään Mänttärin 20. pitkäelokuva on Romanssi.
Se aloittaa ensi-iltansa reilusti yli kahdessa kymmenessä salissa. Jo tämän perusteella sille voisi odottaa parempaa menestystä kuin edelliselle Kari Väänäsen tähdittämälle sovinistikuvaukselle Saunavieras (2012), joka aloitti vain kahdessa salissa. Sen katsojaluvut jäivät alle kahdensadan.
Romanssi on Mänttärin itsensä käsikirjoittama, ohjaama, tuottama, leikkaama – ja myös näyttelemä, yhden alle minuutin mittaisen roolin verran.
Blondi kelaa miehiään
Romanssi lupaa nimenä jotain lemmekästä muttei kuitenkaan tarjoa sokerikuorrutettua nyyhkyromantiikkaa. Sillä ei ole yhtymäkohtia vanhaan tai uudempaan romanttiseen suomalaiselokuvaan. Silti Mänttäri sanoo pilke silmäkulmassa, että elokuva käsittelee suomalaista romantiikkaa.
– Se on enemmän eurooppalaista kuin amerikkalaista ihmissuhde-elokuvaa, jos rajaa pitää vetää.
Juonta paljastamatta voi kertoa, että tarina lähtee liikkeelle siitä, kun Elina Reinikan esittämä asiallinen blondi Lia tapaa kadulla treffejä yrittävän miehen (Juha Lagströmin), joka väittää tavanneensa naisen vuosia sitten.
Lia ei kuitenkaan muista miestä. Hän ryhtyy kelaamaan päässään tapaamiaan miehiä ja puhuu heistä löytääkseen hänet muistoistaan. Yllättävä totuus paljastuu vasta ihan leffan lopussa.
Romanssi ei ole monille Mänttärin elokuville tyypillisesti miesten elämän kuvausta tutun viina–laulu–naiset -teeman mukaisesti. Siinä puhutaan naisista ja naiset puhuvat – aika paljon miehistä. Yhtenä baarissa esiintyvänä sanavalmiina sivuroolinaisena nähdään muuten entinen aktiivipoliitikko Minna Sirnö.
– Juominen ja kapakat eivät ole elokuvassa keskeisiä. Baarissa kyllä käydään, mutta se on sellainen kulissi. Siinä nuoret naiset käyvät kapakassa tapaamassa toisiaan, ja miehiä.
Iskuradoille ja niiltä pois
Ikärajattomassa aikuisten elokuvassa Mänttäri käsittelee siveellisesti naimattomien nuorten aikuisten ihmissuhdemarkkinoita. Elokuva puhuu osaavasti rakkaudesta tai rakastamisen vaikeudesta, mutta ei pyri antamaan neuvoja.
Romanssissa sitoutumiskammoiset löytävät omat tiensä iskuradoille ja niiltä pois. Valheellinen tyrkyllä olo, pakeneminen ja uusi isku ovat tyypillisiä keinoja. Mänttäri sanoo, että nykyajan ihmiset taistelevat vakavien parisuhdeongelmien parissa yhä nuorempina.
– Elämän pettymyksiä tulee nuorempana kuin ehkä aikaisemmin. Päähenkilöt eivät pysty normaaliin perhesuhteeseen.
Mänttäri päättelee, että vanhempienkin esimerkki vaikuttaa, kuten tässä elokuvassa – ja viittaa varovaisesti myös omiin kokemuksiinsa. Hän myöntää, että ikä on hionut kyynisyyttä.
– Yksi kaverini, joka on elokuvan jo nähnyt, sanoi, että sieltä puskee esille nyt enemmän hellämielisyyttä kuin aiemmin.
Mänttäri kertoo, ettei elokuvasta tullut sellainen kuin hän aluksi luuli.
– Kun käsikirjoitus oli valmis, luulin, että olen tekemässä romanttista elokuvaa. Mutta kun olin sen ohjannut, niin huomasin, ettei siitä ihan sellaista tullut. Romantiikka on niin hienovireistä.
Riippumaton oman tiensä kulkija
Mänttäri on todella riippumaton oman tiensä kulkija. Hän ei polta elokuvissaan juuri kenenkään muun kuin omia rahojaan. Hän ei juuri saa mistään yhteiskunnallista tukeakaan. Siksi häntä sanotaankin hiukan vähätellen halpiselokuvien tekijäksi.
Romanssi on omarahoitteinen elokuva tyypillisimmillään. Se on toteutettu erilaisilla velkarahoilla. Budjetti on muutaman satatuhatta euroa.
– Toisaalta tässä taloudellisessa riippumattomuudessa on omat hyvät puolensa. Kukaan ei sekaannu itse elokuvan tekemiseen, missään vaiheessa.
Mänttäri väittääkin tekevänsä juuri sellaisia elokuvia kuin itse haluaa.
– Mutta kyllähän minäkin olen siinä mielessä ihan tavallinen tekijä, että toivon, että minun elokuviani nähtäisiin mahdollisimman paljon.
Mänttäri arvioi, ettei sellaista elokuvantekijää oikeasti olekaan, joka tekisi elokuvia vain itselleen tai kriitikoille. Ainoastaan taloudelliset resurssit asettavat rajoja Mänttärinkin vapaudelle.
– Se näkyy jo käsikirjoitusvaiheessa. En kirjoita niin kalliita elokuvia, etteikö minulla olisi varaa niitä ohjata ja tuottaa.
Suomalaisesta elokuvapolitiikasta Mänttäri sanoo, että käytännössä Yle päättää nykyään hyvin pitkälle, mitä Suomessa tehdään.
– Jos Yle sanoo ”ei”, niin elokuva yleensä kaatuu elokuvasäätiössä, vaikka tuottajalla olisi rahat kasassa, kun osa siitä pitää olla niin sanottua televisiorahaa. Elokuvasäätiön säännöissäkään ei sitä sanota, mutta siitä on tullut käytäntö.
lehti 