Sirpa Kähkönen
1964–
Opiskellut historiaa ja kirjallisuustiedettä sekä työskennellyt kustannustoimittajana. Nykyisin vapaa kirjailija, toimittaja ja suomentaja.
Käsitellyt historiallisissa romaaneissaan itsenäisen Suomen historiaa sisältä päin, yksilöiden ja arjen kautta. Neliosainen Kuopio-sarja sijoittuu kuopiolaiseen työläiskortteliin 30-luvun, talvisodan, välirauhan ja jatkosodan aikaan. Kähkönen kuvailee arkistoaineiston ja aikalaiskertomusten yhdistelyä ”historian syväkairaukseksi”.
Kirjallisuuden valtionpalkinto esikoisteoksesta Kuu taskussa (1991), Savonia-palkinto romaanista Mustat morsiamet. Palkittu myös Kuopion taitelijaseuran kirjallisuuden tunnustuspalkinnolla.
Lakanasiivet-romaani oli vuonna 2007 sekä Finlandia- että Savonia-palkintoehdokas. Lakanasiivet on myös dramatisoitu näytelmäksi.
Haastattelu julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 24.9.2010
Taivaalta vihmoo vettä ja viima kohmettaa sormet. Sirpa Kähkösellä on kuitenkin juhlapäivä. Paitsi uuden kirjan julkaisupäivä, on hänellä sekä nimi- että syntymäpäivä.
Sitä vietetään Tammisaaressa, Dragsvikin kasarmialueella, ”paikassa, jossa tiivistyy itsenäisen Suomen historia”.
Alue yhdistyy ihmisten mielissä sisällissodan verisiin jälkiselvittelyihin ja tuolloin vankileirillä kuolleisiin. Sen punatiiliset rakennukset on kuitenkin rakennettu jo Venäjän vallan aikaan venäläisiä sotilaita varten.
1920- ja 30-luvuilla paikalla oli sisällissodassa hävinneiden punaisten ja Neuvostoliiton kätyreiksi epäiltyjen kommunistien pakkotyölaitos.
Alue liittyy tiiviisti myös Sirpa Kähkösen omaan historiaan; hänen isoisänsä Lauri Tuomainen vietti siellä yli seitsemän vuotta poliittisena vankina.
– Olen elänyt Tammisaaren tapahtuminen seuraamusten kanssa koko ikäni.
Vihan ja rakkauden liekit (Otava 2010) antaa äänen Lauri Tuomaiselle ja muille 1930-luvun poliittisille vangeille.
Te kuulkaa, kun lauluni helää,
punavangin on laulu tää.
Palavat paperit
Ensimmäisen luvun nimi on ”Rovio.”
On vuosi 1972 ja Sirpa Kähkösen äidinäiti istuu jakkaralla uunin edessä. Yksi kerrallaan hän heittää tuleen kaikki vastikään kuolleen isoisän paperit.
7-vuotias Sirpa ymmärtää vanhempien puheista, että tapahtumassa on jotain peruuttamatonta.
– On ollut yllättävän kivuliasta kirjoittaa se pikkutyttö sanoiksi.
Vaikka liikkeelle lähdetään henkilökohtaisesta muistosta, Kähkönen kirjoittaa historioitsijan tarkkuudella. Hän avaa läpikäymänsä arkistomateriaalin, haastattelut, elämäkerrat, valokuvat ja tutkimukset lauseiksi, ja lopulta kokonaiseksi kertomukseksi. Yksityinen laajenee yleiseksi.
Työ on ollut valtava ja kirjan lähdeluettelo sen mukainen: yhdeksän sivun mittainen.
Kähkönen siteeraa Jaan Krossia, jonka mukaan historiallisen romaanin kirjoittaja ”manaa esiin sen historian, joka on kaikkialla ympärillämme”.
Tällä kertaa ei syntynytkään romaania, vaikka lukija välillä toivoisi kirjan olevan sepitettä.
Oi, kuuntele laulua kansain,
min sorranta synnyttää
Valkean vallan aaveet
Aiemmin romaaneja kirjoittaneen Sirpa Kähkösen mukaan aihe valitsee käsittelytapansa.
– Faktakirjoittamisessa ei ole mukana pehmentävää elementtiä, jota omassa fiktiokirjoittamisessani olen soveltanut, koska koen tärkeäksi kertoa tarinoita, joista lukijalle jää toivo, sovitus, ilo ja rakkaus.
Vihan ja rakkauden liekit ei tällaista iloa tarjoa, sen Kähkönen itsekin myöntää. Ja kuinka voisikaan, niin raju oli se ”vihan ja väkivallan hyökyaalto” johon Lauri Tuomainen, ja koko Suomi 1930-luvulla hukkui.
Kirjan tapahtumat ovat totta, ihmiset lihaa ja verta. Siksi esimerkiksi kuvaus vankien pakkosyötöstä nälkälakon aikaan saa lakonisuudessaankin lukijan voimaan pahoin.
Kähkönen viittaa useaan otteeseen Ilari Hannulan väitöstutkimukseen, jossa tämä kertoo suomalaisen oikeuslaitoksen kriisistä 30-luvulla. Oikeuslaitos oli hyvin jakautunut. Vaikka kommunistien vaarallisuus romahti vuosikymmenen alussa, rangaistukset kovenivat ja niitä jaettiin entistä herkemmin.
Lauri Tuomainen oli yksi pisimpiä tuomioita saaneista kommunisteista.
– Vankeuden oli tarkoitus opettaa pois kapinoinnista, istuttaa sellikauhu, selittää Sirpa Kähkönen.
Ja vihan muualla jo lientyessä, se oli yhä läsnä suljetussa laitoksessa. Vankien kohtelussa, mutta myös heidän taisteluasenteessaan leimusi viha.
Ne kahleet, ne painaa ja painaa,
vihan uurteet ne otsahan syö.
Tammisaaren yliopisto
Kylmyys, nälkä, taudit ja väkivalta heikensivät vankeja. Siitä huolimatta Tammisaaren yliopistoksi kutsutussa laitoksessa opiskeltiin ahkerasti eikä vakaumuksesta luovuttu.
Huoli perheestä painoi monia. Petter (Pekka) Sorjonen suri lastensa vieraantumista isästään ja kirjoitti elokuussa 1929 lapsilleen Viljolle, Tertulle ja Pentille kirjeen, jossa yritti selvittää miksi isä on vanki.
Hän kertoi taistelleensa sellaisten lasten puolesta, joiden isillä ei ole varaa ostaa lapsilleen lämpimiä vaatteita talveksi. Hän myös lupasi vapauduttuaan parsia lasten sukat, sillä oli vankilassa oppinut eteväksi parsijaksi.
Petter Sorjonen ei koskaan palannut lastensa luo, vaan kuoli tammikuussa 1933. Kirjekin jäi vankilan sensuuriin.
Viha, rakkaus lauseita laatii,
oi kuuntele kansa ja maa.
Elämän tulipunainen lanka
”Pituus: pieni. Vartalo: tanakanpuoleinen. Hiukset: ruskeat, hieman kih. Kasvojen muoto: pyöreät. Hartiat hieman kumarat.”
Tällä tavoin Anna (Anni) Emilia Kukkosta kuvailtiin Etsivän Keskuspoliisin asiakirjoissa.
Tämä ”kommunistinaikkonen” kihlautui Lauri Tuomaisen kanssa vuonna 1929. Rakkauden liekit roihusivat paitsi pariskunnan välillä, myös aatetta ja ja tovereita kohtaan.
Aate oli heidän elämänsä punainen lanka, mutta sen hinta oli kova. Anni Kukkonen pakeni Suomesta ja kuoli myöhemmin Stalinin vainoissa. Kommunistien piirissä se oli tyypillinen rakkaustarina – surullinen ja katkennut.
Jäljet katosivat Siperian lumeen, kuten Sirpa Kähkönen kirjoittaa.
Samoihin vainoihin menivät myös Laurin veljet Elias ja Aarne. Kuinka kova pala sen on täytynyt olla näille nuorille ja palavasilmäisille!
Kähkösen mukaan isoisä ei ollut katkera, mutta täynnä surua, jota ei voinut ilmaista. Ja nekin asiat, joita ei sanota ääneen, periytyvät, lyijynraskaina.
Mua kutsuu, käskee ja vaatii
tuhat tuskaista tunnelmaa.
Liekeistä lehahtavat toivon linnut
Sirpa Kähkösen isoäiti poltti isoisän papereiden mukana muistoja. Tuskallisia muistoja ajasta, jolloin hänen lapsensa kuoli, miehensä vietiin vankilaan ja kotinsa pengottiin. Ajasta, jolloin pelko ja häpeä olivat alituiseen läsnä.
Kirjailijan eetoksensa mukaisesti Sirpa Kähkönen haluaa tarjota lukijalleen myös lohtua. Hän päättää kirjansa lainaukseen; Gunnar Lehtimäen muistikuvaan Tammisaaresta 1920-luvulta.
Lehtimäki kertoo vankien seuranneen tarkasti säätä, kävelleen ja katselleen.
”- – kävelimme ja yhtäkkiä kuului humahdus ja valtava lintupari laskeutui joukkoomme, ne olivat urospeipposia. Rinki pysähtyi, vartija ei voinut astua askeltakaan, peippoja oli niin taajassa.
– – Vankilaan linnut toivat vapauden tuulahduksen ja toivon ja kevään.”
Niin totta, kuin veljeys elää,
pois saatava teljet on nää.
Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit. Kohtalona 1930-luvun Suomi. Otava 2010.
Sirpa Kähkönen
1964–
Opiskellut historiaa ja kirjallisuustiedettä sekä työskennellyt kustannustoimittajana. Nykyisin vapaa kirjailija, toimittaja ja suomentaja.
Käsitellyt historiallisissa romaaneissaan itsenäisen Suomen historiaa sisältä päin, yksilöiden ja arjen kautta. Neliosainen Kuopio-sarja sijoittuu kuopiolaiseen työläiskortteliin 30-luvun, talvisodan, välirauhan ja jatkosodan aikaan. Kähkönen kuvailee arkistoaineiston ja aikalaiskertomusten yhdistelyä ”historian syväkairaukseksi”.
Kirjallisuuden valtionpalkinto esikoisteoksesta Kuu taskussa (1991), Savonia-palkinto romaanista Mustat morsiamet. Palkittu myös Kuopion taitelijaseuran kirjallisuuden tunnustuspalkinnolla.
Lakanasiivet-romaani oli vuonna 2007 sekä Finlandia- että Savonia-palkintoehdokas. Lakanasiivet on myös dramatisoitu näytelmäksi.
uutiskirje 
