Kaukopartiomiehet ovat talvi- ja jatkosodan myyttisimpiä taistelijoita. He suorittivat tiedustelu- ja tuhoamistehtäviä kymmeniä kilometrejä vihollisen selustassa. Jo pitkät kulkumatkat linjojen takana herättävät kunnioitusta. Päälle tulevat vielä nälkä, vilu tai helle, syöpäläiset sekä tietenkin alituinen kuolemanvaara.
Suomalaisissa sotakirjoissa, joista monien kirjoittajat olivat itse entisiä kaukopartiomiehiä, heidät on erotettu tarkkaan vastapuolen siviilejä murhanneista partisaaneista. Tänä syksynä ilmestyneissä tutkimuksissa osoitetaan, ettei ero ollut aivan niin suuri kuin on kuviteltu.
Uuden polven sotahistorioitsijoiden kärkinimi Mikko Porvali osoittaa kirjassaan Hyökkäyksen edellä todeksi sen, minkä arkijärkikin sanoo: sodan poikkeusolosuhteissa myös suomalaiset surmasivat siviilejä.
Sanan-saattajiksi ei ryssiä voitu päästää.
Bair Irincheevin ja Pjotr Repnikovin suomalaisiin ja neuvostoliittolaisiin dokumentteihin pohjaavassa kirjassa Kaukopartio-operaatio Petrovski Jam kysytään, oliko suomalaisten helmikuussa 1942 tekemä legendaariset mittasuhteet saanut isku oikeasti sotarikos, koska se kohdistui kenttäsairaalaan.
”Ruumiit hinasimme metsään”
Mikko Porvalin myös erinomaisesti dokumentoitu kirja kertoo juuri ennen jatkosotaa tapahtuneesta kersantti Ilmari Tolvasen johtamasta partiosta, jonka tarkoituksena oli kerätä tietoa puna-armeijan miehittämältä Kannakselta sekä katkaista rautatie. Kirjan nimen mukaisesti osasto Tolvasen tehtävänä oli selvittää, mikä hyökkäykseen valmistautuvaa Suomen armeijaa odottaa rajan toisella puolella.
Haastattelujen ja arkistotutkimuksen lisäksi Porvalin lähteenä on heti partioretken jälkeen 30.7.1941 Yleisradion tekemä hengissä selvinneiden kaukopartiomiesten propagandahenkinen haastattelu, jonka julkaiseminen kuitenkin kiellettiin. Ne ja Porvalin erinomainen kertojanote luovat realistisen ja seikkailullisista sotakirjoista poikkeavan kuvan miehistä ääriolosuhteissa.
Osasto Tolvanen liikkui heinäkuun 1941 alussa Kivennapa–Viipuri -tiellä. Takana oli 150 kilometriä maastossa, kun syntyi ajatus kaapata auto. Kuorma-auto pysäytettiinkin, mutta sen matkalaiset osoittautuivat siviileiksi.
Sanansaattajiksi ei ryssiä voitu päästää, ja siitä syystä kuului pimeässä muutama laukaus. Ruumiit hinasimme metsään, raportoi kersantti Mauri Kärpänen retken jälkeen.
Väärin vai oikein?
Porvali osoittaa, että sotaväen rikoslain nojalla tapahtunut oli ehdottomasti väärin, mutta toisaalta sodan tragediasta kertoo sotilaiden mahdoton tilanne. Automiesten paetessa koko partio olisi voinut paljastua.
Moraalista punnintaa tehdessään Porvali tuntuu kallistuvan vapauttavalle puolelle jo senkin takia, että osasto Tolvasen kahdeksan miestä liikkuivat kotiseudullaan Neuvostoliiton hyökkäyssodassa valloittamalla alueella.
Muita Porvalin esiin nostamia arkoja asioita ovat retkikunnan epätietoisuus haavoittuneen toverin kohtalosta sekä siviilien omaisuuden varastaminen, mikä oli jyrkästi kiellettyä.
Mikko Porvalin tavaramerkkejä ovat faktojen hallinta ja kirjojen dokumenttipohjaisuudesta huolimatta eläytyvä kirjoitustyyli. Tuntuu kuin lukisi silminnäkijäkuvausta, vaikka kirjoittaja syntyi 40 vuotta kuvaamiensa tapahtumien jälkeen.
Kenttäsairaalaa tuhoamassa
Vielä haastavampia väitteitä esittää venäläinen tutkijakaksikko Petrovski Jam -kirjassaan. Se pohjautuu kummankin maan arkistotietoihin ja kertoo kaksi versiota samasta tapahtumasta jättäen johtopäätösten tekemisen lukijalle.
Luutnantti Ilmari Honkasen johtama sadan hengen sissiosasto hyökkäsi 12. helmikuuta 1942 Karjalassa sijaitsevaan Petrovski Jamin huoltotukikohtaan ja tuhosi sen täysin. Partion oman ilmoituksen mukaan hyökkäyksessä poltettiin 60 rakennusta ja tapettiin 500 vihollista. Omat tappiot olivat vain 11 miestä. Honkasesta tuli Mannerheim-ristin ritari numero 50 vielä samassa kuussa.
Mutta oliko kyseessä suomalaisten kaukopartio-osastojen kaikkein suurin menestys vai sotarikos? Petrovski Jamissa oli nimittäin myös puna-armeijan liikkuva kenttäsairaala, jonka Honkasen johtama iskujoukko tuhosi potilaineen ja henkilökuntineen.
Avainkysymys on se, tiesivätkö suomalaiset kyseessä olevan sairaala vai selvisikö se heille vasta yöllisen hyökkäyksen jälkeen. Yksiselitteistä vastausta ei arkistoista löydy, koska kaukopartiotoiminnan asiakirjat vietiin sodan jälkeen pois Suomesta operaatio Stella Polariksessa.
Toinen tärkeä kysymys on se, peiteltiinkö sairaalan tuhoamista suomalaisessa julkisuudessa. Tähän viittaa se, että ensimmäisessä radiosanomassaan hyökkäyksen jälkeen Honkanen puhuu kenttäsairaalan tuhoamisesta, mutta sen jälkeen suomalaisissa asiakirjoissa ei puhuta sairaalasta, vaan ”kohteesta numero 3”.
Neuvostojulkisuudessa korostettiin hyökkäyksen raakuutta ja nostatettiin vihaa valkosuomalaisia kohtaan. Neuvostoliitossa osasto Honkasen iskusta tehtiin malliesimerkki onnistuneesta sissihyökkäyksestä ja Puna-armeijan partisaanit toistivat sen kaavaa. Haastava kysymys on, aiheuttiko sen esimerkki osaltaan myös partisaanien sotarikokset Suomen puolella.
Mikko Porvali: Hyökkäyksen edellä – Kaukopartio Kannaksella kesällä 1941. Atena 2013. 299 sivua.
Bair Irincheev – Pjotr Repnikov: Kaukopartio-operaatio Petrovski Jam – Legendaarinen sissi-isku vai sotarikos? Minerva 2013. 233 sivua.
lehti 