Festina lente! eli Kiiruhda hitaasti! neuvoivat muinaiset roomalaiset. Heidän jälkeensä on opittu pitämään hyveenä nopeutta. Teknologian avulla vauhti on voinut kasvaakin lähes rajattomasti myös yksittäisen ihmisen arkielämässä, ja se vain kiihtyy. Palveluissakin pika on edistyksellinen etuliite ruoasta lähtien. Nopeudesta on tullut myös suurin liikenneturvallisuusongelma, kun teknologia mahdollistaa kovemman vauhdin kuin kuskin aivot pystyvät hallitsemaan.
Äkkipikaisuus alkaa olla vallitseva luonteenpiirre, päätellen siitä, miten herkästi ihmiset reagoivat toisiinsa primitiivisellä raivolla niin elävässä elämässä kuin nettikommunikaatiossa. Ärsyttävää ihmistä paukautetaan sekä kuvaannollisesti että konkreettisesti mieluummin turpiin kuin aloitetaan hidas ja henkisiä voimavaroja kuluttava keskustelu varsinaisesta aiheesta.
Elävän elämän ihmissuhteet saavat hitaina ja vaativina väistyä facebook-kaveruuden tieltä. Kyllä sekunneissa tavoitettavat 650 facebook-kaveria aina yhden kasvokkain hoidettavan lähisuhteen voittavat. Addikti masentuu ja turhautuu, jos ei pääse tarkistamaan päivityksiä kerran tunnissa, tai yölläkin, jos tuntuu yksinäiseltä. Ja varmasti tuntuu, sillä nettiin sosiaaliset suhteensa keskittänyt on faktisesti yksin.
Tulevaisuuden vaara on yhteiskunta, jossa ajatellaan vain pätkäajatuksia ja jossa tietokaaosta pahimmillaan paetaan yksinkertaisia, mustavalkoisia vastauksia tarjoavaan fundamentalismiin.
Nopeuden ihanne on pesiytynyt myös organisaatioihin aina valtionhallintoa myöten. Muutokset tehdään rytinällä, mahdollisimman niukoin keskusteluin; turha jankkaushan on vain ärsyttävä hidaste. Organisaatioon kuuluvien ihmisten oma asiantuntemus tuottaa vain hidastavaa suunpieksäntää, parempi teettää koko homma ulkopuolisella konsultilla, joka tekee sen suitsait. Kalliiksi käy, mutta aika on rahaa. Muutoshässäkän on oltava jatkuvaa, muuten jäädään junasta, pudotaan vauhdista, kehitys jää kehittymättä. Vieköön prosessi mihin tahansa, kunhan vie ja vähän äkkiä sittenkin.
Kaikki on nopeaa – paitsi ihmisen aivotoiminta. Se on yhä hidasta, sen nopeus ei evoluution aikana juuri ole kasvanut, vaikka aivot muuten ovat kasvaneet ja kehittyneet.
Toki tiedetään, että luovuus ja uudet oivallukset kumpuavat nimenomaan joutilaisuudesta. Aivoille pitää antaa aikaa ja rauhaa ajatella. Kiire tuottaa sutta ja sekundaa, tietävät kaikki luovan työn tekijät.
Eri alojen taiteilijat joutuvat jatkuvasti kokemaan, miten vaikeaa ja vaativaa on koettaa pysyä oman luontaisen hitautensa rajoissa nopeuden kulttuurissa, jossa taiteen tekijänkin on pärjättävä. Mutta määrä korvaa laadun, ja mitäpä laadusta, kun esimerkiksi kaunokirjallinen teos elää vain muutaman kuukauden ennen kuin se kiireesti sysätään syrjään uutuuksien tieltä kuin päiväyksensä ohittaneet tuoretuotteet marketin hyllyssä.
Mutta nythän meillä on tämä trendi: slowlife. Hitautta ei ole kaikille suotu, varsinkaan työelämässä eikä nykyisin edes lomilla. Siksi se onkin tavoiteltavaa ylellisyyttä kaikkine lifestyleen kuuluvine elementteineen. Kulutusyhteiskunnassa slowlife tarvitsee toteutuakseen myös tarpeistoa: kakkosasuntoja, meditaatio- ja slowfoodkursseja, retriittejä kaukaisissa luostareissa, jos jonkinlaista varta vasten rakennettua rauhan satamaa maksukykyisille. Tarpeisto maksaa sitä enemmän, mitä trendikkäämpää se on. Luksusravintoloiden slowfood on kallista, köyhät popsivat pikaruokaa.
En silti väheksy, slowlife on oivallinen trendi. Hitaus on hyväksi aivoille, se lisää mielenrauhaa, parantaa henkistä tasapainoa ja keskittymiskykyä ja sitä kautta myös suoritusten laatua. Toivottavaa olisi, että mahdollisuus hidastamiseen olisi muillakin kuin varakkailla. Teen itsekin meditoivia ruumiinharjoituksia joka päivä, tosin ihan ilmaiseksi oman kamarini lattialla.
Vanhemmiten elämäntyylin hidastaminen tuntuu erityisen tärkeältä. Siksi onkin surullista ja epäinhimillistä, että kanssaihmisten hoivaa eniten tarvitseva vanhin ikäluokka joutuu sekä laitos- että kotihoidossa pahiten kiireen uhriksi.
Hesarin sunnuntaisivuilla (HS 29.7.) julkaistiin norjalaisen, hitauden suojelulle omistautuneen antropologin Thomas Hylland Eriksenin haastattelu, joka inspiroi tätäkin juttua. Eriksen pitää hitaan ajan puutetta ihmiskunnan kannalta ilmastonmuutostakin pahempana ongelmana. Hän toteaa, että ajan säästämiseksi tarkoitettu teknologia syö aikaa enemmän kuin antaa sitä. ”Kroonisesta keskittymiskyvyn puutteesta on tulossa sivistyksen suurin neuroosi”, Eriksen sanoo.
Tulevaisuuden vaara on yhteiskunta, jossa ajatellaan vain pätkäajatuksia ja jossa tietokaaosta pahimmillaan paetaan yksinkertaisia, mustavalkoisia vastauksia tarjoavaan fundamentalismiin, ja jossa ihannoidaan hysteerisesti levotonta ja muutosherkkää nuoruutta.
Eriksen uskoo, että sisimmässään ihminen ymmärtää nopeuden ylivallan vahingollisuuden. ”Harva harmittelee kuolinvuoteellaan, ettei lähettänyt enemmän sähköpostia tai käynyt useammissa kokouksissa. Vaan pikemminkin sitä, ettei tutustunut lapsiinsa ja kohdannut perhettään.”
Eriksenin mielestä kaikilla kiireisillä säntäilijöillä pitäisi olla kesämökki, sillä siellä ihmisen valtaa hitaus eikä häntä määrää kello. No, norjalainen antropologi ei ole tutustunut moderniin suomalaiseen kesämökkikulttuuriin esimerkiksi mökkimessujen tiiviillä miljoonamökkialueilla, jonne on vaikea kuvitella perinteistä hitauden ja hiljaisuuden kulttuuria. Sellainen kulttuurisesti hidas paikka kuin sauna siellä sentään on jokaisella, mieluusti sähkölämmitteinen, sillä saunan lämmittäminen puilla vie aikaa ihan pirusti.
Eriksen arvelee, että olemme tulleet niin riippuvaiseksi nettikulttuurista, että jos internet yhtäkkiä lopetettaisiin, kukaan ei pitäisi sitä hyvänä asiana.
Tätä jäin miettimään. Miten minä suhtautuisin? Aiheuttaisihan se muutoksia työrutiineihin, mutta kaiketi sopeutuisin palaamaan lankapuhelimeen ja kirjoituskoneeseen ja hakemaan tietoa kirjoista enkä googlesta. Kaikki tarpeellinen tulisi tehdyksi, ehkä jopa nykyistä paremmin.
lehti 