”Ei nuoruus ole vaan nuoruutemme mennyt”, runoili aika nuori Tuomas Anhava. Ihminen voi kokea vanhuuden itsessään monina ikäkausina, elämäntilanteesta riippuen. En ikinä ole ollut niin vanha kuin ensimmäisen avioeroni jälkeen. Olin 23-vuotias, elämä oli eletty, en enää menisi naimisiin enkä saisi lapsia. Myös 30. syntymäpäivä oli kova pala, siihen loppui nuoruus. Valitin tätä silloisen mieheni ensimmäiselle vaimolle, joka lohdutti: ”Älä välitä, 31 vuotta on jo paljon helpompi täyttää.” Hän oli oikeassa: mitä vanhemmaksi tulee, sitä helpompi on elää juuri siinä iässä, jossa elää.
Asenne vanhuksia kohtaan on tässä maassa sellainen, että ihminen pakotetaan ajattelemaan vanhuuttaan, tuota kamalaa uhkaa, joka merkitsee makaamista ylilääkittynä, märissä vaipoissa ja taju kankaalla laitoksessa ”käsiparien” hoidettavana. Jo nelikymppisen edessä pidetään tätä masentavaa tulevaisuudenkuvaa. Uhkia ylläpitävissä ”tahtotiloissaan” poliittinen eliitti hysterisoi vanhuutta, jonka lisääntyvä pitoisuus yhteiskunnassa on vaarassa romauttaa koko systeemin. Vanhuus ei ole meidän kulttuurissamme normaali ikäkausi vaan kauhea kohtalo.
Paras keino pysyä järjissään, tolpillaan ja toimintakykyisenä on säilyttää oma tahtonsa. Roolimalleja ei puutu.
Vanhuus ei ole meidän kulttuurissamme normaali ikäkausi vaan kauhea kohtalo.
Suomen Kuvalehti (SK 28. 3.) esitteli Kaisan. Hän on 103-vuotias tamperelainen, joka asuu edelleen omassa kodissaan ja elää aktiivista elämää. Hän laittaa itse ruokansa ja leipoo leipänsä, jumppaa, polkee kuntopyörää, seuraa sanomalehdestä maailman menoa, ratkoo ristisanatehtäviä, kryptoja ja sudokuja. Hänen intohimonsa on jokakesäinen marjastus, jonka hän on aloittanut noin sata vuotta sitten. Viimeiset kolme vuotta hän on tarvinnut kotiapua kaupassa käyntiin ja siivoukseen, sillä toinen jalka on tapaturman seurauksena heikentynyt. Kaisa sanoo: ”Jos mun jalat olis kuin pää, mää en tarttis mitään apua.” Jalkakin tottelee: ”Ja aina se lähtee, kun mä sanon: ny mennään.” Akuuttia ongelmaa hoitanut lääkäri suostutteli Kaisaa jäämään sairaalaan odottelemaan vanhainkotipaikkaa, mutta Kaisa sanoi: ”Mä meen kotio.” Ja meni.
Kaisa ei ole syntynyt hopealusikka suussa, tuskin lusikka suussa ollenkaan. Pikkutyttönä haaveena oli päästä lähetystyöntekijäksi Ambomaalle, mutta aikamoista Ambomaata oli hänen toimintakenttänsä kotimaassakin: ankaraa maataloustyötä, äidistä, sisaruksista, kasvattilapsista ja miehestä huolehtimista, tehdastyötä. Sairaudet ovat koetelleet lapsesta asti. Vuonna 1971 lääkärit totesivat Kaisan työkyvyttömäksi, mutta hän jatkoi niin kuin ennenkin. Vielä yhdeksänkymppisenä Kaisa tanssi eläkeläisten riennoissa ja matkusteli.
Nyt hän sanoo elävänsä elämänsä ihaninta aikaa.
Tuskin olen ainoa lukija, joka ihastui Kaisaan ja jäi miettimään hänen elinvoimansa salaisuutta. Onko se siinä, että hän ei ole koskaan päästänyt itseään helpolla? Hän on ollut itsenäinen ja omillaan toimeen tuleva juuri siksi, että on tahtonut olla itsenäinen ja omillaan toimeentuleva ja pitänyt päänsä? Ei ole langennut hoivakulttuurin houkutuksiin ja helpomman elämän tarjouksiin. Toimintakyky menee, jos ei toimi. Toisten hoiviin jättäytyminen tappaa sen varmasti. Iästä riippumatta.
Kaisasta tuli mieleen Norjan Markkinan kylän seppä, josta Erno Paasilinna kertoo teoksessaan Kotiseudulla ja vierailla mailla. Erno ja lankoni Lihtos-Jussa tekivät 80-luvulla pitkän matkan Kilpisjärven kautta Norjan puolelle. Markkinassa asui yli yhdeksänkymppinen seppä, joka edelleen teki työkseen kauniisti soivia messinkikelloja. Kun Erno ja Jussa ihmettelivät hänen työteliäisyyttään, vanhus huusi: ”En kai mie makhamaan ruppee, kuolemahan siinä tullee.” Markkinan seppää minun on kiittäminen yhdestä elämäni kantavasta tunnuslauseesta. Vielä on iän puolesta runsaasti aikaa yrittää elää sen mukaisesti.
Suomen Kuvalehden numero tarjosi toisenkin roolimallin: 75-vuotiaan Kofi Annanin, entisen YK:n pääsihteerin ja nykyisen huippudiplomaatin, joka yhä ”pitää maailmaa harteillaan” ahertamalla kaikkein vaikeimpien konfliktien ratkaisemiseksi. Samanlaista sarkaa kyntää edelleen myös meidän Martti Ahtisaaremme, joka tänä vuonna täyttää 76 vuotta. Hesari julkaisi teemanumeron 90-vuotiaasta Mauno Koivistosta, joka yhä fundeeraa ja toimii ja jakaa kokemuksen tuomaa viisautta nuoremmilleen.
Myös Jörn Donner, 80, jonka Mammuttia parhaillaan luen, on hyvä roolimalli. Kaikilta taiteen aloilta löytyy satoja esimerkkejä tekijöistä, jotka korkeassa iässä ovat hyvässä luomisvireessä. Monet vasta aloittavat taiteellisen uran siinä iässä, kun heidät jo leimataan vanhoiksi. Heidän määränsä kasvaa kasvamistaan, kuten mm. Suomen Kirjailijaliiton jäsenluettelosta voi todeta. Jopa 80-vuotiaana voi aloittaa merkittävän kirjallisen uran, se on nähty. Ikävä kyllä apurahajärjestelmä ei iloitse näistä ihmisistä vaan päinvastoin pyrkii sortamaan ja syrjimään heitä. Mediallekaan he eivät ole yhtä mediaseksikkäitä persoonia kuin nuoremmat.
Maailma on nuorten, mutta onneksi elämä ja taide ovat kaikkien.
Maailmassa on vaikka kuinka paljon Kaisoja ja Markkinan seppiä, jotka ovat yhtä elinvoimaisia, itsenäisiä, henkisesti kypsiä ja toimintakykyisiä kuin kuuluisat ikätoverinsa. Tilastoissa hekin näkyvät. Tiedetään, että vain vähemmistö yli 70–90-vuotiaista elää hoivajärjestelmien piirissä. Mutta jo suhteellisen nuoriin suuriin ikäluokkiin suhtaudutaan meillä kuin pahimpaan painajaiseen: kaatuvat yhtenä massana tuossa tuokiossa petin pohjalle, ja siihen romahtaa koko sote-sektori.
Aloin saada eläkettä 10 vuotta sitten. Tänä aikana elämäni ei juuri ole muuttunut, paitsi että paiskin enemmän töitä. Vanhuus on vähän kuin julkisuus: se ei tuoksu eikä maistu, ja kun sitä on, se ei tunnu miltään. No, kieltämättä joskus tuntuu oikein hyvältä.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
