Sata vuotta sitten, 30. päivänä lokakuuta 1915 kello 22.00 Hyvinkään parantolasta poistui nuori, pitkä ja anorektisen laiha asiakas, rouva Gumiljova.
Pietarin matkustajajuna pysähtyi Hyvinkäällä vasta kello 23.44, joten rouva joutui odottelemaan hyvän aikaa asemalla tai kuljeskelemaan syyspimeässä läheisillä kujilla. Mahdollisesti hän ohitti silloin huvilan, jossa taiteilijaneiti Helene Schjerfbeck oli juuri laskeutumassa levolle.
Rouva Gumiljova oli runoilija Anna Ahmatova, joka syntyi Anna Gorenkona Bolšoi Fontanissa lähellä Odessaa ja asui Leningradin vuosina Fontankan talossa (Fontanny dom) Šeremetjevin palatsin takapihalla. Mustanmeren rannoilla ”fontanit” olivat mineraalivesilähteitä ja Leningradissa Kesäpuiston suihkulähteitä.
Todellinen Suomi muistutti Neuvostoliittoa ja Helsinki aivan aavemaisesti nuoruusvuosien Leningradia.
Ahmatovan isä, laivastoinsinööri, väheksyi tyttärensä runoilua ja pelkäsi, että tämä vetää lokaan Gorenkon nimen. Suivaantunut tytär muisti sukutarinan, jonka mukaan hänen äitinsä polveutui Kultaisen ordan Ahmat-kaanista, ja julistautui Ahmatovaksi, kaanin perilliseksi.
Nationalistien korvissa Ahmatova kuulosti taisteluhuudolta, sillä Ahmat on sama nimi kuin Ahmed. René Goscinnyn juonikas suurvisiiri on kaikkialla muualla Iznogoud ja vain meillä Ahmed Ahne, joten suomalaiset tajuavat kyllä, mitä ajatuksia Ahmat saattoi heikkoälyisimmissä herättää.
Ensimmäinen maailmansota sulki Venäjän rajat ja katkaisi länsimatkailun jo ennen lokakuun vallankumousta. Hyvinkää jäikin viimeiseksi välähdykseksi, jonka Ahmatova Venäjän ulkopuolisesta maailmasta viiteen vuosikymmeneen näki.
Hyvinkään parantola oli toipilaskoti ja vesihoitojen ansiosta myös kylpylä. Tuberkuloosipotilaille parantolaa ei ollut tarkoitettu, mutta jos tauti oli hyvässä vaiheessa, näitäkään ei ovelta käännytetty.
Ahmatovaa vaivasi kiistatta tuberkuloosi, johon kaksi hänen sisaristaan oli jo menehtynyt. Tuberkuloosiin viittasi niin ikään Hyvinkäällä kirjoitettu säe: ”Olen valkean kuoleman vieraana täällä missä tie johtaa pimeään.”
Valkea kuolema oli nimenomaan tuberkuloosi, kuten F. E. Sillanpään kuvaus nuorena nukkuneesta Siljasta todistaa: ”Myöskin kasvoihin tuli ikäänkuin puhtaampi ja autuaallisempi ilme, poskipäiden ruusut hehkuivat maidonvalkealla ihopohjalla, ja silmäripsien kaunis pituus kävi huomattavammaksi…”
Ahmatovan avioliitto Nikolai Gumiljovin kanssa oli Hyvinkään viikkoina jo käytännössä ohi, mutta kun monarkistirunoilija vuonna 1921 ammuttiin, ”rikos” häpäisi myös entisen vaimon ja yhteisen pojan Lev Gumiljovin se syöksi vankila- ja leirikierteeseen.
Pitkiin aikoihin Levillä ei ollut yliopistoon asiaa, mutta hän opiskeli yksityisesti vanhoja turkinsukuisia kieliä ja teki – akateemiseen maailmaan päästyään – antiikin turkkilaisista väitöskirjan. Kazakstanissa Levistä tuli suurmies ja Astanan euraasialainen yliopisto kantaa yhä hänen nimeään.
Lev peri älylliset intohimonsa Ahmatovalta, joka oli asunut lapsena useita vuosia Krimillä ja ihastunut siellä tataarien omaperäiseen kulttuuriin.
Menneisyyden ja eksotiikan kaipuu sävytti Ahmatovan elämää. Toiseksi aviomiehekseen hän otti orientalisti Vladimir Šileikon ja Venäjän hopeakauden merkkihenkilöinä hän piti paitsi Aleksandr Blokia tai Igor Stravinskia myös Mihail Rostovtsevia, joka tutki Ukrainan ja Etelä-Venäjän muinaista historiaa.
Evakkovuosina Taškentissa Ahmatova tunsi olonsa kotoisaksi, sillä nyt oltiin Ahmat-kaanin islamilaisessa maailmassa. Rostovtsev oli paennut heti vallankumouksen jälkeen Venäjältä, joten Ahmatova ei kaiketi tiennyt, että tämä oli erikoistunut lännessä Taškentin kaltaisiin karavaanikaupunkeihin.
Nationalistit eivät tataareihin luottaneet, ja vuonna 1944 koko tataariväestö pakkosiirrettiin Krimiltä Aasiaan. Samoihin aikoihin myös suomalaisen Karjalan asukkaat karkotettiin kodeistaan ja heidän vuosisataiset sijansa jäivät rajan taa.
Yhteiskunnan sivullisena ja Kreml-kriitikkona Ahmatova ei Viipurin tai Karjalan kannaksen suomalaisuutta kiistänyt. Neuvostoliitolle rauhanteossa siirtynyt alue oli hänelle kätketty ja salattu Suomi, ei Finljandija, vaan Suomi, ja hän kirjoitti siitä kuin elävästä olennosta, joka hiipi hiljaa taloissa ja katseli itseään tyhjistä peileistä.
”Ikävöin maahan jota ei ole”, Edith Södergran huokasi postuumisti ilmestyneessä kokoelmassa. Vaikka vuonna 1923 kuollut runoilija ei voinut Raivolansa tulevaisuutta tietää, ”maasta jota ei ole” on tullut jo kauan sitten Karjalan kannaksen vertauskuva.
Syyskuussa 1964 Ahmatova kävi Viipurissa ja Södergranin hengessä hän kirjoitti Kannaksesta lumoavan runon, joka alkaa sanoin: ”Maa, vaikkei kotimaani olekaan on muistoissani katoamaton.”
Ahmatova ja Södergran olivat lähes ikätovereita, mutta heitä yhdistivät myös Pietarin kaupunki ja rannikon huvilavyöhyke. Suomalaisena aikana Kellomäeltä – Ahmatovan Komarovosta – oli Södergranin Raivolaan alle kymmenen minuutin junamatka.
Hyvinkäällä Ahmatova kirjoitti puunrungoista ja Viipurissa mäntyjen punertavasta pinnasta, ja 1950- ja 60-luvulla hän ahnehti Komarovon kankaiden männyntuoksua, minkä huomasi myös nuori ystävä Joseph Brodsky.
”Pensaissa Suomen kuolemattoman, missä hongat hallitsevat ankarasti, olen täynnä iloa loputtomasti”, Brodsky kirjoitti ”aamupostissaan Siestarjoen kaupungista”.
Ahmatovan tavoin Brodsky piti Karjalan kannasta Suomena, mutta todellinen Suomi muistutti Neuvostoliittoa ja Helsinki aivan aavemaisesti nuoruusvuosien Leningradia. Kun Brodsky ajoi junalla Hyvinkään ohitse, matkakumppani Jukka Mallinen viittoi kohti parantolaa, mutta sen muurit tai puiston männyt eivät asemalle ikävä kyllä näy.
Nykyisessä Pietarissa Brodsky on Ahmatova-museon alivuokralaisena, sillä hyvistä aikeista huolimatta hänen omaa museotaan ei ole vielä avattu. Mikäli hankkeesta tulee jonakin päivänä totta, turisti löytää molemmat museot harppomalla sinnikkäästi pitkin viivasuoraa Liteiny prospektia.
Runoilijoiden kohtalonyhteys kävi selväksi myös Nobel-kisassa. Ahmatova oli vuonna 1962 ehdokkaana, mutta John Steinbeck nappasi potin hänen nenänsä edestä. Kun alle viisikymppinen Brodsky vuonna 1987 palkittiin, puolet kunniasta kuului edesmenneelle Ahmatovalle.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
lehti 