Hallituksen kuuma kevät alkaa helmikuun työllisyysneuvotteluilla. Suomen työllisyysaste oli joulukuussa mittaushistorian korkein, mutta helmikuussa hallitus päättää uusista työllisyystoimista, joiden pitää lisäksi vahvistaa julkista taloutta 110 miljoonalla eurolla.
Asetelma on ennalta se, että keskusta ja RKP haluavat heikentää tavalla tai toisella ansiosidonnaista työttömyysturvaa työttömien ”kannustamiseksi” työtä hakemaan. Vasemmistopuolueille tämä ei käy. Vihreiden kanta on epäselvä.
Jos työttömiltä itseltään kysyttäisiin, vastaus olisi, että kannustaminen on käytännössä lannistamista.
Ja on kysyttykin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura järjesti vuonna 2018 kirjoituskilvan, jossa 205 työtöntä kertoi oman tarinansa. Aineistoa kertyi 1 103 sivua. Sen pohjalta tammikuussa ilmestyi sosiologian dosentti Sari Näreen ja sosiologian apulaisprofessori Lena Näreen tekemä kirja Työttömyys sattuu.
Sari Näre ja Lena Näre kirjoittavat nöyryytetyksi tulemisen kertautuvan työttömien kokemuksissa sekä sosiaali- että työttömyysturvan haussa. Monet keruuseen osallistuneet kirjoittajat kuvaavat myös työnhakutilanteisiin liittyvää epäluottamuksen ilmapiiriä työhaastatteluissa ja työvoimatoimistossakin.
”Mihinkään ei voi enää luottaa. Muutenkin tuntuu, että missään ei ole enää mitään järkeä. Yksinkertaisista asioista tehdään hirveän vaikeita. Työttömänä koen oloni toisinaan ahdistavaksi kuin olisin vanki, jota kytätään. Painostetaan. Ei motivoida. Olo on hirveän syyllinen, melkein rikollinen.”
Olisiko siis aika ymmärtää, että työttömyys ei johdu yksilön ominaisuuksista? Se johtuu suhdanteista ja työmarkkinoiden muutoksista. Siksi työllisyyspolitiikkaakin pitäisi arvioida uudelleen.
Yhteiskunnallisesti tuotettu trauma
Työttömien kertomukset on kirjoitettu Juha Sipilän hallituksen aikana, jona kannustavuus-ideologia saavutti huippunsa vihatun aktiivimallin muodossa. Dosentti Sari Näreen mukaan kirja ei silti ole vanhentunut nyt, kun aktiivimallin lakkauttamisestakin on yli kaksi vuotta. Hän näkee samaa ajattelua Sanna Marinin hallituksen pohjoismaisen työnhaun mallissa, jos siihen sisällytetään rankaiseva elementti lievennetyssäkin muodossa.
Näre sanoo KU:n haastattelussa työmarkkinoiden muuttuneen niin, että kaavamainen työnhaku ei ole enää tätä päivää. Hallituksen valmistelemassa mallissa on silti haettava 0–4 työpaikkaa kuukaudessa vähitellen kovenevien rangaistusten uhalla. Sallittaisiinko mallissa uudet työnhaun tavat esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, hän kysyy.
Rangaistuselementti työttömyysturvassa passivoi, ei aktivoi, Työttömyys sattuu -kirjan aineisto osoittaa. Työtöntä velvoitetaan ”olemaan työmarkkinoiden käytettävissä” patistaen samalla aktiivisuuteen työvoimahallinnon edellyttämällä tavalla. Työttömälle kasatut osittain ristiriitaiset velvoitteet ja vääränlaisen aktiivisuuden ansa sekä koko ajan uhkaavat rangaistukset kasaavat kuormaa, joka kaikki on pois itse asiasta, työn hakemisesta.
”Kaikkein köyhimpiä ja heikoimmassa asemassa olevia nöyryytetään, kyykytetään, ja he joutuvat tappelemaan byrokratian kanssa. Samaan aikaan ne, jotka ovat työelämässä, saavat verovähennyksiä, kilometrikorvauksia, kulttuuriseteleitä, korkeampia äitiyspäivärahoja ja monia muita tulonsiirtoja ilman kyttäämistä ja virastoissa juoksemista. Niitä, joilla ei ole työtä, pidetään laiskoina, ja työttömyys nähdään omana valintana. ”
Pitkään harjoitettu kyttäämiseen, aktivoimiseen ja rankaisemiseen perustuva työllisyyspolitiikka on uusliberalismin perua, Sari Näre ja Lena Näre kirjoittavat. Siihen on sisään kirjoitettu – vaikkakaan ei julkilausuttu – ajatus, että suurimmalla osalla työttömistä on vääränlainen habitukseksi kutsuttu olemus ja sitä pitää kohentaa.
”Trimmaus on siis ulotettava työttömien pään sisälle asti erilaisin valmennuksin”, he kirjoittavat.
Todellisuudessa Sipilän hallituksen työllisyyspolitiikka tuotti masennusta ja jopa itsetuhoisia ajatuksia. Sari Näre kutsuu sitä yhteiskunnallisesti tuotetuksi traumaksi, sosiaaliseksi kiputilaksi vailla tietoa sen päättymisestä. Hän kysyykin, paljonkohan Sipilän hallituksen aktiivimalli on tuottanut sairaseläkkeitä, joiden suurin syy on nykyään masennus.
Ansiosidonnaisen työttömyysturvan porrastaminen eli heikentäminen tietyn työttömyysajan jälkeen jatkaisi samanlaisen trauman tuottamista.
Perustulo vapauttaisi energiaa
Rankaiseva työllisyyspolitiikka on Sari Näreen mielestä tullut tiensä päähän. Järkevintä hänestä olisi perustulo, joka vapauttaisi ihmisten energiaa valmistamaan työpolkua itselleen.
– Nythän systeemi panee työttömän lapsen asemaan. Aktivoituakseen ihmisen pitää voida tuntea olevansa toimintakykyinen, Näre sanoo.
– Omaa työllistymistään edistävään tekemiseen on syytä pyytää lupa. Siinä ei ole mitään järkeä. Aktivoituakseen ihmisen pitää voida tuntea olevansa toimintakykyinen vailla pelkoa oman toimeentulon vaarantumisesta.
”… minulle kerrottiin, että en saa opiskella mitään ilman Työvoimatoimiston lupaa, en edes Työväenopiston kielikursseja. En saa tehdä vapaaehtoistyötä kuin tarkoin määrätyn tuntimäärän, sillä minun pitää aktiivisesti, joka päivä, hakea uutta työtä, muuhun ei ole aikaa.”
Suomessa kokeiltiin perustuloa vuosina 2017–2018. Perustuloa saaneiden toimeentulo ja psyykkinen terveys paranivat. Toimeentulon ennakoitavuuden voi arvioida parantavan työllistymisen edellytyksiä lannistamista ja kyykyttämistä paremmin.
– Nyt systeemi toimii niin, että ihmiset lamautetaan, passivoidaan traumatisoivalla ja rankaisevalla mallilla, Näre vertaa.
Perustuloon sisältyy suurimmalla osalla puolueista huoli siitä, että se passivoi ja sen varaan heittäydytään sitten tekemättä mitään.
Sari Näre sanoo sen pikemminkin kannustavan työntekoon, kun ei tarvitse pelätä, että tekee virheen ja menettää toimeentulonsa. Ihmisten jättäminen kuukausiakin kestävän työttömyysturvaoikeuden selvittämisen ajaksi vaille toimeentuloa on perustuslain vastaista.
– Jos jonkun valinta on elää hyvin pienillä tuloilla ja myös kuluttaa vähemmän, niin ekologisesti se on järkevää. Se myös antaa tilaa korkeampaa elintasoa haluaville tehdä palkkatyötä ja pysyä paremmin turvassa työttömyydeltä.
Nöyryytystä ja performanssia
Työttömät kirjoittivat nöyryytetyksi tulemisesta. Se on yksi kirjan läpäisevistä teemoista.
Nöyryytetyksi tulemisen tunne lähtee jo julkisuudessa näkyvistä leimaavista asenteista, Sari Näre kertoo.
– Rakenteellisia ongelmia on yksilöllistetty. Uusliberaalissa eetoksessa jokainen on oman onnensa seppä.
Jos on tällainen normi ja julkinen paine, ja sitten ei onnistukaan, se synnyttää painetta ja pahimmissa tapauksissa Näreen mainitseman traumakokemuksen. Lisäksi työttömyysturvaan sisältyvä piiskurimalli on jo itsessään nöyryyttävä.
Kirjassa puhutaan rituaalisuudesta ja performatiivisuudesta: ”Työpaikan näennäiseksi tuottamiseksi vaaditaan työttömän ajan tuottamatonta tuhlaamista, jotta työmarkkinoilla pysyisi järjestys, kytkös elannon saamisen vastikkeellisuuteen.”
– Ihmisen aika ja elämä tehdään arvottomaksi sillä, että pitää osallistua esitykseen, josta osapuolet tietävät melko tarkkaan, ettei se johda työllistymiseen, Näre sanoo.
Nöyryytyksen tunteiden lisäksi työttömyys tuottaa kirjoitusten perusteella varsinkin häpeän, syyllisyyden, ahdistuksen, katkeruuden ja arvottomuuden tunteita.
Väärä aktiivisuus on vaarallista
Kirjassa kerrotaan, että työttömän suurimpia virheitä on omaehtoisuus väärissä kohdissa. Esimerkiksi ”liiallinen” opiskelu, yrittäminen ja vapaaehtoistyö voi pudottaa työttömyysturvalta. On pyydettävä ennalta lupa kaikkeen, mikä ”vaarantaa” täyspäiväisen työmarkkinoiden käytettävissä olon, ja lupa on vielä syytä dokumentoida. Etenkin luovan työn tekijöiden on hyvä olla varpaillaan, ettei heitä määritellä yrittäjiksi.
”Keskeinen työllistämispoliittinen ristiriita on passiivisuuden vaatimuksen ja aktiivisuuteen patistamisen välinen. Työmarkkinoiden käytettävissä oleminen edellyttää tekemisen rajoittamista ja pysymistä valmiustilassa mahdollisen työkutsun varalta, kun taas aktivointipolitiikka edellyttää työttömältä omaakin aktiivisuutta työpaikkansa eteen, minkä ehdon täyttymiseen työhakemukset eivät kuitenkaan ole Sipilän hallituksen aktivointimallissa riittäneet.”
Työttömän tilanne voi olla kiinni siitäkin, millainen virkailija hänen kohdalleen osuu.
”Hän [työvoimavirkailija] oli löytänyt minulle mielestään sopivan työpaikan. 4H-kerho etsi koiranhoitajaa. Ja koska olin ohjaaja, niin siinähän olisi upea työpaikka minulle. Olin ja olen edelleenkin koulutukseltani ohjaaja, teatteri-ilmaisun ohjaaja. Minut on koulutettu työskentelemään ihmisten kanssa, ei eläinten. Luottavasta, odottavasta ja onnellisesta tilasta olin hetkessä tippunut psykedeeliseen todellisuuteen.”
Mitä työllisyyspolitiikalle sitten pitäisi tehdä? Sari Näre ja Lena Näre kirjoittavat, että sitä on syytä kehittää henkilökohtaisen tuen ja palvelun suuntaan. Ruotsissa tehdyn laajan tutkimuksen mukaan työllisyyttä edistää parhaiten TE-toimiston tarjoama työnhaun tuki, jossa virkailija välittää työnhakijalle tietoa avoimista työpaikoista kahdenkeskisissä tapaamisissa. Resursseja ei siis kannata enää tuhlata syynäämiseen.
Työllistämistoimissa on syytä myös päivittää ihmiskuvaa ja arvioida harjoitettujen toimien psykologisia vaikutuksia.
Työttömien henkistä pahoinvointia kasvattamalla tuskin lisätään työllisyyttä. Päinvastoin.
Kursivoidut otteet ovat kirjasta Työttömyys sattuu – Arjen kamppailuja työllistämistoimien rattaissa. 360 sivua, Gaudeamus.
lehti 