Ahvenanmaan demilitarisoinnin vuosipäivän (30.3.) kunniaksi laitoin matkaan täydennyspalvelushakemukseni Lapinjärven siviilipalveluskeskukseen. Reservinkieltäytymisen myötä halusin irtisanoutua järjestelmästä, joka hukkaa yhteiskunnan resursseja ja uusintaa epäterveitä sukupuolimalleja.
Pyrin tässä kirjoituksessa osana Vasemmistoliitossa käytävää turvallisuuspoliittista keskustelua avaamaan niin rakenteiden kuin yksilönkin tasolla, miksi Suomen sotilaallinen maanpuolustus on tullut tiensä päähän.
Vasemmiston tehtävänä on vaatia aseellisen maanpuolustuksen kokonaisvaltaista alasajoa.
On hämmentävää todeta, että Suomen asevelvollisuusarmeijan ja nähdäkseni koko sotilaallisen maanpuolustuksen legitimiteetti perustuu vielä vuonna 2010 historian demonisoimaan Venäjä-suhteeseen. Vaikka Venäjä-uhkakuvan maalaileminen ei luonnollisestikaan ole ulkopoliittisesti korrektia saati perustu minkään vakavasti otettavan tahon turvallisuuspoliittiseen analyysiin, suomalainen sotilaskoulutus ja alueellinen puolustusjärjestelmä perustuvat edelleen Venäjän muodostaman sotilaallisen uhkan torjumiseen.
Puolustusvoimien virallisessa diskurssissa pyritään toki rakentamaan myös uusia uhkakuvia, joita kumpuaa esimerkiksi tietoyhteiskunnasta ja terrorismista. Tuskinpa minua kuitenkaan koulutettiin tunnistamaan venäläistä sotilaskalustoa laajamittaisen tietohyökkäyksen varalle.
Mitä jos Venäjän asevoimat epäilyistäni huolimatta hyökkäisi sotilaallisesti liittoutumattomaan EU-maahan?
Olen täysin vakuuttunut, että tässä tapauksessa sotilaallinen vastarinta ainoastaan surmauttaisi suuren joukon täysin viattomia kansalaisia. Venäjän asevoimien materiaalinen ja miehissä mitattu ylivoima on yksinkertaisesti niin valtava, ettei kukaan ihminen, jonka todellisuudentaju ei ole pahasti hämärtynyt, voi pitää Suomen sotilaallista puolustusta uskottavana vastavoimana.
Venäjän hyökkäyksen pelossa yöunensa menettäville voin kuitenkin lohdutukseksi kertoa, että lähihistoria tuntee monia väkivallattoman vastarinnan kamppailuja, joissa on saavutettu oikeudenmukainen lopputulos verta vuodattamatta.
Riittävän suuren kenttäarmeijan rinnalla sotilaallisen maanpuolustuksemme näennäistä uskottavuutta ylläpitävä tekijä on illuusio lujan taistelumoraalin omaavasta korpisoturista, joka puolustaa talvisotamentaliteetilla kotia, uskontoa ja isänmaata. Jokainen varusmieskoulutuksen sisältöön tarkemmin perehtynyt on varmasti havainnut, että tätä illuusiota pönkitetään näkyvästi niin armeijan virallisessa kuin epävirallisessakin diskurssissa.
Surkuhupaisasta suomalaisten miesmyyttien uusintamisesta huolimatta elämme 2010-luvulla riskiyhteiskunnassa, jossa jo puolustautuminen ympäröivältä yhteiskunnalta muodostaa henkilökohtaisen turvallisuusuhkan yhä useammalle. Tällaista yhteisöä kohtaan yksilöllistyneellä korpisoturilla harvemmin on velvollisuudentunteita.
Suomalainen mies ei myöskään enää asu metsän keskellä, ei metsästä ruokaansa, ei voita olympiamitaleita kestävyysjuoksussa ja yhä harvemmin uskoo korkeampien voimien johdatukseenkaan.
Mikäli nämä urbaanit korpisoturit sattuisivat kuitenkin jostain täysin käsittämättömästä syystä puolustamaan liian hanakasti keinotekoisia rajoja, korruptoituneita poliitikkoja ja isänmaata, jonka suojaverkot on revitty kappaleiksi, itänaapurista löytyy toki ydinaseistusta liikojen luulojen kitkemiseksi.
Vielä noin 80 prosenttia ikäluokan miehistä tahtoo kuitenkin suorittaa jokapojan maskuliinisen siirtymäriitin, joka tarjoaa vähintään 180 vuorokautta institutionalisoitua väkivaltakasvatusta uusintaen kestämätöntä mieskuvaa. Vaikka naisiin, ryssiin, ruotsalaisiin ja homoihin kohdistuva armeijan epävirallinen avoimesti väkivaltainen diskurssi onkin helppo kuitata armeijahuumoriksi, pelkäänpä, että valitettavan moni armeijan käyneistä miehistä mieltää saaneensa instituutiotason oikeutuksen sovinistiseen ja rasistiseen käytökseen.
Epäviralliseen armeijadiskurssiin olisi valmiudet puuttua, mutta tämä ei palvele väkivaltakoneiston maanpuolustustahtoa ylläpitäviä arvoja, jotka armeijakoulutus pyrkii levittämään laajemmallekin yhteiskuntaan. Edes naisten vapaaehtoinen asepalvelus ei ole muuttanut epätasa-arvoa edistävän armeijadiskurssin suuntaa.
Nykyinen järjestelmä kasvattaa jatkossakin pikkupoikia, jotka tahtovat pitää heteropuolisonsa hellan ja nyrkin välissä ja maahanmuuttajat kaukana uhkaamasta omaa viriiliyttä ja työpaikkaa.
Olen pyrkinyt tekstilläni osoittamaan, kuinka Suomi haaskaa vuosittain 2,7 miljardia euroa kuvitteellisten turvallisuusuhkien torjumiseen, epäuskottavan ja tehottoman puolustusjärjestelmän ylläpitämiseen sekä maskuliinisen hegemonian uusintamiseen. Mainittakoon nyt vielä, että asevelvollisuusarmeijan on todettu myös hidastavan talouskasvua, vähentävän korkeakoulutusta ja lyhentävän työuria.
Puheenvuoroni ei kuitenkaan kritisoi asevelvollisuusarmeijan legitimiteettiä, vaan pikemminkin koko sotilaallisen maanpuolustuksen järjettömyyttä. Siirtyminen valikoivaan asevelvollisuuteen ja sitä kautta ennen pitkään palkka-armeijaan jättäisi Suomen ainoaksi strategiseksi vaihtoehdoksi sotilaallisen liittoutumisen. Suomen tehtävä taas ei ole valvoa kapitalistien etuja maalla, merellä ja ilmassa.
Nykyisen järjestelmän näennäisten muutosten sijaan vasemmiston tehtävänä onkin vaatia aseellisen maanpuolustuksen kokonaisvaltaista alasajoa. Tulevaisuuden Suomessa aseellinen sotilaskoulutus tulee antaa ainoastaan YK:n rauhanturvatehtäviin hakeutuville henkilöille.
Asepalvelus tulee korvata jokaista kansalaista koskevalla kansalaispalveluksella, jonka tehtävänä tulee olla kansalaisten valmistaminen todellisiin turvallisuusuhkiin, kuten ympäristökatastrofeihin, pandemioihin ynnä muihin ei-sotilaallisiin kriiseihin ja poikkeusoloihin.
Lisäksi kansalaispalveluksen tulee sisältää tärkeiden kansalaistaitojen opetusta. Palvelus voi käsittää esimerkiksi ensiapukoulutusta, mediakasvatusta, oppitunteja poliittisesta vaikuttamisesta ja miksei tärkeimpien erätaitojenkin harjoittelua. Muutaman viikon verran kestävällä kansalaispalveluksella annettaisiin kerralla koko ikäluokalle valmiudet toimia täysivaltaisina kansalaisina nykyisen järjestelmän ainoastaan sotkiessa kokonaisen ikäluokan miesten kriittisen elämänvaiheen matkalla aikuisuuteen.
Pelle Miljoona & N.U.S. kiteytti ajatukseni jo vuonna 1978 seuraavasti: ”Jonkun valtion täytyy uskaltaa, aseeton aikakausi aloittaa”.
Costa Rica, Islanti ja Panama tosin uskalsivat jo.
lehti 