Matti Hokkanen kirjoitti tällä palstalla (7.5.) vasemmiston strategisen yhteistyön puolesta. Ja taitavasti hän sen tekikin. Mutta jokin siinä johdatuksessa alkoi lopulta tökkiä. Millaiseen todellisuuteen Hokkanen meitä oikein johdattelee? Mikä siinä todellisuudessa on strategista yhteistyötä?
Kaikki me varmasti haluaisimme haastaa maatamme hallitsevan oikeiston hegemonian, mutta jostakin syystä se on jäänyt tekemättä. Sen seurauksena meillä on nyt uskottavuusongelma, jonka monet muut maat ovat onnistuneet meitä paremmin ratkaisemaan.
Miksi ovat onnistuneet?
Hokkasen mielestä siksi, että näissä maissa on demareiden ja meitä vastaavan vasemmistopuolueen välille syntynyt strategista yhteistyötä. Sen sijaan meillä, 24 vuoden hallitusyhteistyöstä huolimatta, sellaista ei ole syntynyt. Jotta syntyisi, tarvitaan ohjelmallista yhteistyötä, vaalivoitto ja paikka hallituksessa.
No, jos se näin helppoa todellakin on, niin miksi sitä ohjelmallista yhteistyötä ei ole syntynyt?
Minun mielestäni siksi, että muissa Pohjoismaissa, kuten myös Saksassa ja Hollannissa, rohkeutta aloitteellisuuteen on ollut aivan eri tavalla kuin Suomessa. Siihen aloitteellisuuteen avainvaikuttajamme ovat kuitenkin aina suhtautuneet hyvin kriittisesti.
Esimerkiksi Norjan vasemmistopuolueen aloitteellisuus leimattiin takavuosina surutta populismiksi. Siihen kun sisältyi myös vahva EU-kriittinen sivujuonne, joka ei sopinut yhteen ehdottoman myönteisen EU-linjamme kanssa. Samankaltaisista syistä olemme pitäneet etäisyyttä myös Saksan ja Hollannin vasemmistopuolueisiin. Ainakin Saksan osalta demarit ovat sitä meiltä myös selkokielellä vaatineet.
Tämä holhous on mielestäni seurausta sen ajan strategisesta yhteistyöstä, jota itse Mooses-kultiksi olen kutsunut. Enkä vieläkään sille autoritaariselle pönötykselle parempaa nimeä keksi. Mooses-kultin siimeksessä meiltä katosi identiteetti, kuten katosi demareiltakin. Kun emme ole hallituksessa, emme tiedä miksi olemme olemassa.
Näin voi käydä vain silloin kun yhteistyöstä katoaa poliittinen sisältö, kun ohjelmallinen kutistuu hallinnolliseksi. 1990-luvulla meistä tuli SDP:n perinneosasto ihan samalla tavalla kuin vihreistä tuli kokoomuksen puisto-osasto. Sitä säälittävämpää yhteistyötä en osaa kuvitella. Kouralliselle lobbareita se tosin oli varmasti ihan hyvä bisnes.
Jos mallia on todellakin tarkoitus ottaa meitä paremmin menestyneistä veljespuolueista, niin siitä vaan järki käteen ja sisältöä tuottamaan. Sieltä se ohjelmallinenkin yhteistyö aikanaan löytyy, jos löytyäkseen on.
Itse en tosin tunne yhtään demaria, joka tällaisesta yhteistyöstä olisi kiinnostunut. Varttitunnin lämmittelyn jälkeen puhe on aina kääntynyt hallinnollisten ratkaisujen suuntaan.
lehti 