Pitääkö demokratian tilasta Suomessa olla huolestunut, Sitran johtava asiantuntija Joonas Leppänen?
Totta kai pitää. Olennaista on havaita, että Suomessa on niin sanottu osallistumisen paradoksi. Se liittyy siihen, että ihmiset luottavat instituutioihin mutta eivät koe pystyvänsä vaikuttamaan niihin.
Hyvä ajankohtainen esimerkki tähän on Nato-keskustelu. Jos pääministeri ja presidentti sanovat kannattavansa jäsenyyttä, ihmiset luottavat siihen niin paljon, että hyväksyvät jäsenyyden.
Maailmanlaajuisesti demokratia on ollut laskemaan päin yli viisitoista vuotta. Nyt vakiintuneet demokratiat kuten Ranska ja Espanja ovat tippuneet tutkimuksissa täysistä demokratioista heikentyneen demokratian luokkaan.
Meille tämä on huolenaihe siksi, että havaitsemme tällaista voivan tapahtua. Demokratia voi heikentyä myös Suomessa. Meidän pitää puolustaa ja kehittää demokratiaa myös Suomessa.
Miten lähtisit kehittämään demokratiaa?
Demokratian ydin on se, että kaikilla on osallistumisen mahdollisuus. Riippuen totta kai siitä, mihin rakenteisiin sen suuntaa.
Meillä on Sitrassa projekti, jossa kehitämme uusia tapoja vaikuttaa päätöksentekoon. Ei riitä, että meillä on hienoja härpäkkeitä, vaan se pitää kytkeä olemassaolevaan päätöksentekorakenteeseen.
Nyt olemassaolevat rakenteet eivät aina mahdollista hyvää osallistumista. Se johtuu aika usein prosesseista, jotka ovat usein levällään.
Pitäisi avata päätöksentekoa enemmän, jotta ihmiset näkevät, miten voi osallistua. Ajatus pitäisi kääntää niin, että osallistuminen olisi kansalaisen näkökulmasta aina helppoa. Eihän voi olla niin, että pitää miettiä, mihin virastoon jokin viesti pitää lähettää.
Osallistumisen rakenteen pitäisi olla sellainen, että ihmiset vain osallistuvat ja laittavat viestinsä. Järjestelmä huolehtii sitten viestin oikeaan paikkaan.
Ihmisen pitäisi vielä nähdä, miten aloitteen käsittely etenee.
Miten tämä auttaisi siihen, että Suomessa suurimmat ongelmat liittyvät eriarvoisuuteen?
Se auttaisi vain osittain. Voisimme ottaa saman näkökulman kuin etsivässä sosiaalityössä. Meillä voisi olla etsivää demokratiatyötä.
Pitäisi aina olla ajatus siitä, että emme katso ylhäältä alaspäin, miten ihmiset haluavat osallistua. Pitää myös kysyä, miten he haluavat osallistua.
Kaikkihan eivät halua osallistua, mutta väylien pitää olla olemassa. Ideaalitilanne olisi, että kaikille löytyisi sopiva tapa osallistua.
Aluevaalit ovat hyvä esimerkki. Usein hyvin toimeentulevat ja koulutetut äänestävät, ja aluevaaleissa äänestysprosentti oli alle 50. Vähemmistön valtaa käyttivät hyvin toimeentulevat työterveyshuollon asiakkaat.
Miten tähän voitaisiin puuttua?
Kukaan ei synny demokraatiksi. Se ei ole ihmisen luonnollinen olotila. Ihmisiä täytyy aina kasvattaa.
Se lähtee aina koulusta, ja siinä pitää painottaa, ettei koulutus lopu peruskouluun. Yhteiskunnassa pitää jatkuvasti olla ajatuksena, että demokratian oikeutus täytyy aina lunastaa.
Kukaan ei synny demokraatiksi.
Alexis de Tocquevillelta (1805–1859) tulee ajatus, että jokaisen aikakauden täytyy aina keksiä demokratia uudelleen. Mitä on demokratia tässä ajassa?
Meidän tapamme toteuttaa demokratiaa on vaalien kautta. Siitä pääsemme siihen, että vaalithan ovat eräänlainen demokratian käyttöliittymä. Kansalaiset valitsevat päättäjät, ja he toimivat miten toimivat.
Samaan aikaan kun ihmiset ovat kehittyneet, käyttöliittymä ei ole. Meillä on edelleen puupönttö, johon tiputamme lapun. Se on ollut yli sata vuotta sama, ja yhteiskunta on kehittynyt härkävankkureista älypuhelimiin.
Kannattaisiko tätä demokratian käyttöliittymää kehittää uudelleen?
Ihmiset kokevat yhä enemmän, että ominaisin tapa osallistua yhteiskunnallisiin asioihin ei suinkaan ole puolueiden kautta. Se antaisi perusteita siihen, että täytyy luoda uusia tapoja osallistua.
Olit vasemmistoliiton puoluesihteerinä kolmen vuoden ajan. Osin siihenkin peilaten: miten puolueiden pitäisi lähteä korjaamaan näitä asioita?
Puolueiden pitäisi itse määritellä, mitä ne ovat. Kun olin puoluesihteerinä, ajatuksenani oli tehdä puolueesta demokratialiike.
Silloin puolueen tehtävä olisi välittää kansalaisten huolia. Omien rakenteiden kautta muuttaa ne toteuttamiskelpoisiksi ratkaisuiksi, mutta myös artikuloida ihmisten huolet.
Sitten meillä on todellisuus, että puolueilla ei ole hirveästi muita resursseja kuin käydä vaaleja. Mutta jos puolueiden ainoa tehtävä on käydä vaaleja, silloin niiden ainoa tehtävä on saavuttaa valtaa vallan takia.
Jos meidän keskeinen tehtävämme on varmistaa kansalaisten osallistuminen päätöksentekoon, herää ihan relevantti kysymys, miksi puolueita pitää olla olemassa.
Tällöin puolueiden on pakko pohtia olemassaoloaan ja tarjota siihen toteutuskelpoinen ratkaisu.
Suomessa meillä on puolueen lisäksi eduskuntaryhmät, ministeriryhmät ja alueelliset ryhmät, joihin puolue ei suoraan vaikuta. Jäsenet pääsevät kuitenkin vaikuttamaan vain puolueeseen. Pitäisikö kaikkien näiden ryhmien muodostaa yksi rakenne?
Millaisia keinoja kansalaisilla sitten pitäisi olla vaikuttaa suoraan päätöksentekoon?
Kansalaisten pitäisi päästä mukaan valmisteluvaiheeseen. Aika usein julkinen keskustelu alkaa, kun jokin asia on päätettävissä. Silloin keskustelu on väärässä ajassa, koska asia on pitkälti jo päätetty.
Kyse ei ole vain siitä, missä vaiheessa on paras tapa osallistua. Kyse on myös siitä, millä tavalla varmistamme sen, että valmistelussa saataisiin kaikki mahdollinen tieto mukaan päätöksentekoon.
Nykyiset tavat osallistua eivät millään riitä.
Kansalaisaloite on sinänsä vähän outo. Se on hyvin suosittu, ja se on hyvä tapa osallistua. Sen ongelma on siinä, että kansalaisaloite tuottaa lakialoitteen eduskuntaan. Kansalaisaloitteen kautta pitäisi pystyä kirjoittamaan lakiesitys, joka on äänestettävissä eduskunnassa. Harvalla kansalaisella on tähän osaamista.
Olisi hyvä, että rinnalla olisi oikea aloite, jolla voitaisiin käynnistää prosesseja. Esimerkiksi voitaisiin aloitteella käynnistää valmistelu valtioneuvoston puolella.
Nythän eduskunta voi hylätä kansalaisaloitteen muotovirheen vuoksi.
Tämä kaikki kuulostaa edelleen siltä, että näilläkään keinoilla ei korjattaisi järjestelmämme suurinta ongelmaa eli syvää eriarvoisuutta. On vaikea uskoa, että näillä keinoilla esimerkiksi sosioekonomiset erot osallistumisessa katoaisivat.
Sosioekonomiset erot hoidetaan toisaalla. Hyvä esimerkki siitä, mitä pitäisi tehdä, tulee Claes Anderssonin (1937–2019) lausahduksesta: ”Enemmän fyrkkaa köyhille, vähemmän kakkaa luontoon.” Se on hyvä periaate.
Eihän kaikkea voida hoitaa demokratiatoimilla. Käytännössä korjaaminen edellyttää, että ihmisten ei pidä joutua käyttämään kaikkea energiaa siihen, miten oman arjen saa pyöritettyä.
”Enemmän fyrkkaa köyhille, vähemmän kakkaa luontoon.” Se on hyvä periaate.”
Kyllä se myös edellyttää sitä, että hyvin varhaisessa vaiheessa vaikutamme demokratiakasvatukseen. Kasvatuksen pitää lähteä peruskoulusta.
Kaikki nämä yhdessä tekevät sen, että voimme vahvistaa olemassaolevaa demokratiaa.
Jos luodaan uusia tapoja osallistua ja saadaan osoitettua, että ne vaikuttavat ihmisten arkeen, silloin voidaan päästä myönteiseen osallistumisen kierteeseen.
Miten varmistetaan toimiva demokraattinen yhteiskunta? Se on hirveän laaja kysymys.
Yhdenvertainen osallistuminen ei toteudu, jos hyväosaiset osallistuvat kovemmalla painoarvolla. Silloinhan yhdenvertainen osallistuminen edellyttäisi talousjärjestelmän muuttamista siten, että olemme tasa-arvoisempia.
Siis järjestelmä kaikille, ei harvoille.
Juuri näin. On monta tapaa osallistua, hyväksytään se.
Kun alkaa puhua demokratiakasvatuksesta, saa helposti muisteloja ”ylipolitisoituneesta” 1970-luvusta, Teiniliitosta sekä stalinisteista.
Minulla on helppo vastaus, en muista. En ollut syntynyt silloin.
Demokratia perustuu siihen, että meillä on ihmisiä, jotka ovat erimielisiä toistensa kanssa. Jos demokratia toimii, meillä on keskustelu, jossa erimielisyydet kohtaavat toisensa ympäristössä, jossa kaikki ovat yhtä mieltä viitekehyksestä eli demokraattisesta järjestelmästä.
Sen sisällä voidaan vääntää aika voimakkaasti kuitenkaan rikkomatta järjestelmää. Demokratiaoppi lähtee siitä, että kunnioitetaan erimielisyyttä.
Totta kai valta-asemalla on suuri merkitys eli poliittisella vallalla ratkaistaan erimielisyyksiä.
Mutta se on yksi tapa ratkaista niitä.
Olennaista on, että kaikki lähtee erimielisyydestä. Jos olemme kaikki samaa mieltä tai yritämme pakottaa kaikkia samanmielisiksi, keskustelu ei ole demokraattista.
Demokratiallakin on rajansa. Kaikki ei ole sallittua.
Mahtuuko demokratiakehykseesi vallankumouksellinen liike?
Ei. Demokraattinen vallankumous on käsitteellinen mahdottomuus.
Suomessa puhutaan ainakin joidenkin mielestä paljon siitä, että valta on karannut eduskunnasta. Onko näin?
Osin kyllä, mutta kiehtovampi kysymys on se, mistä poliittinen aloite tulee nykyään. Sitrassa sitä on pyritty selvittämään.
Aika yksimielinen vastaus on, että kukaan ei ole varma, mistä se tulee. Tänä päivänä se ei ainakaan tule puolueilta.
Mistä nykypäivänä voisi tulla peruskoulun perustamisen tasoinen yhteiskunnallinen vaatimus? Ei ole helppo sanoa, mistä se tulisi ja millainen se olisi.
Tämä palautuu siihen kysymykseen, mikä on puolueiden rooli. Millä tavalla meillä voisi olla sellaisia puolueita, jotka pystyvät tekemään tulevasta yhteiskunnasta aloitteita, joihin ihmiset kiinnittyisivät.
Tätä pohditaan puolueissa. Kansalaisten näkökulmasta se ei vain toteudu.
Kun kävimme taustakeskustelua aiheesta, sanoit haluavasi eduskunnan valiokuntatyöhön lisää julkisuutta. Vasta-argumentti siihen kuuluu, että silloin valiokunnissa ei voitaisi käydä luottamuksellista keskustelua.
Mitä se keskustelu on? Jos kansanedustaja on ennen vaaleja sanonut ajavansa tiettyjä asioita ja keskeiset arvonsa, eikö hänen pidä ajaa niitä valiokunnassakin.
Vai suljetaanko valiokunnassa ovet ja toimitaan päinvastoin kuin on luvattu. Ei voi olla niin, että kaikista lakialoitteista pitää keskustella täysin luottamuksellisesti.
Hypätään vielä sosiaalisen median puolelle. Tiedotusvälineet ovat olennainen osa demokratiaa. Nyt meillä on etenkin Suomessa tilanne, jossa toimittajat ja poliitikot ovat eri vaikuttajien kanssa Twitterissä.
On huolestuttavaa, että meillä on tilanne, jossa valtava älämölö tapahtuu Twitterissä. Sitten olemme jossain Twitter-demokratiassa, jossa algoritmi määrittää, mitä edustajat näkevät.
Sitten edustajat kokevat, että koko maailma on sekaisin, koska toimittajat vaativat heitä tekemään jotakin.
Silloin ohitetaan päätöksentekoprosessit, jotka ovat olemassa, koska on olemassa demokraattinen järjestelmä.
Mutta sinänsä jokainen voi ainakin yrittää luoda Twitteriin suuren älämölön ja siten vaikuttaa julkiseen keskusteluun, jota poliitikot seuraavat. Se on sitten eri kysymys, onko se kovin demokraattista.
Ja onko se yhdenvertaisen osallistumisen periaatteen mukaista. Toisaalta kukaan ei tiedä, millä perusteella joku Twitterin algoritmi toimii.
Meillä alkaa aika loppua, joten otetaan vielä muutama kysymys. Mikä pitäisi nopeimmin korjata suomalaisessa demokratiassa?
Demokratiassa minkään asian korjaaminen ei ole nopeaa. Se on hyvä asia. Hitaus on jossain määrin demokraattista tehokkuutta, koska kaikkien näkemykset otetaan huomioon.
Tärkein asia liittyy demokratiakasvatukseen ja siihen, että varmistetaan meidän pysyminen demokraatteina. Nuorten osallistuminen on keskeisin asia, joka pitäisi varmistaa, jotta nuorten asioista eivät ole päättämässä toisessa päässä olevat ihmiset.
Et varmaan tarkoita vain äänestysiän laskemista?
Se ei riitä. Jos lasketaan vain äänestysikärajaa, silloin aktiivisista perheistä tulevat äänestävät. Se ei poista ongelmaa, jonka haluamme ratkaista.
Ratkaisun pitää olla aika paljon laajempi paletti, ja siinä demokratiakasvatuksen pitää lähteä kouluihin.
Sanoit puoluesihteerinä ollessasi KU:n haastattelussa, että Suomessa on apoliittisuuden ihanne eli politiikka pyritään tietyllä tavalla sulkemaan pois näkyvistä.
Tämä ihanne on helppo nähdä. Erimielisyys ja veneen keikuttaminen on aina negatiivista.
Erimielisyys on kaiken ydin. Jos emme ole erimielisiä, voisimme vain olla kalassa.
uutiskirje 
