Syksyn mittaan on Suomessa keskusteltu työttömyysturvan uudistamisesta ja se on näkynyt tämänkin lehden palstoilla. Nyt tiedetään jo vähän tarkemmin tulevien uudistusten sisällöistä.
Vuorotteluvapaajärjestelmän vakinaistaminen on monen mielestä plussaa. Valitettavasti vuorotteluvapaakorvaus on vielä liian pieni eikä koko järjestelmää juuri uskalleta käyttää yksityisellä sektorilla.
Työnantajien vapautuminen työttömyysturvan perusosan rahoituksesta tuo niille tiettävästi miljardin säästön ja samalla heikentää työttömyysturvan rahoituspohjaa, eli maamme hallitukselta on tuskin enää odotettavissa merkittäviä parannusesityksiä työttömyysturvaan. Leikkausten ja syrjivän kannustuksen perinne velvoittanee nykyistä hallitusta parannuksia enemmän.
Työttömyysturvan ongelmana on ennen kaikkea perusosan ja työmarkkinatuen alhainen taso. On kysytty, olisiko niitä mahdollista korottaa ilman, että ansiosidonnaista turvaa ei samalla nosteta. Liian alhainen turva kun ei takaa kunnollista elämän laatua ja edes työkyvyn ylläpitoa.
Ansiosidonnainen työttömyysturva on vakuutuspohjainen ja rakennettu perusosan päälle ja nousee sen kanssa automaattisesti, jos perusosan saantiehtoja ei muuteta. Perusosa on yhteiskuntavakuutukseen perustuva ja kuuluu nyt kaikille työssäoloehdon täyttäneille.
Ansioturva on ammattiyhdistysliikkeen lempilapsi ja porvariston ja oikeistopopulistien usein kritisoima. Aikoinaan Iiro Viinanen nimitti 90-luvun laman aikana ansiosidonnaista työttömyysturvaa jopa syöväksi. Silloin se oli kuitenkin monen pelastus ja auttoi takaisin työelämään.
Peruspäivärahalla olijat taas usein kurjistuivat kokonaan työelämän ulkopuolelle. Suurin epäsuhta onkin usein kahden pitkään työelämässä olleen työttömäksi jääneen välillä, jos toinen kuuluu kassaan ja toinen ei. Kun keskustellaan työttömien tilanteiden keskinäisistä eroista hukkuu usein perusasia: työtön on työtön, siis ilman työtä.
Oikea vertailu syntyy siis suhteessa työssäkäyviin. Työttömäksi jäänyt vertaa aina korvaustaan viimeiseen palkkapussiinsa.
Työttömyyskorvaus ei ole kansalaispalkkaa eikä varsinaista sosiaalitukea. Korvausten ehtona on velvollisuus hakea ja ottaa tarjottaessa vastaan työtä. Näin asia on edelleenkin, vaikka yhteiskunta ei ole enää velvollinen työtä tarjoamaan. Vasta pitkän työttömyyden jälkeen voi työttömäksi jääneen oikea vertailuryhmä olla kansaneläkeläiset, opiskelijat ja muu palkkatyön ulkopuolella oleva väki.
Työskenteleminen palkkatyössä nyky-Suomessa ilman kunnon työttömyysvakuutusta on kuin ajaisi talvipakkasella mopolla jatkuvasti paljain päin. Jos nyt ajaudutaan syvään lamaan kuten moni pelkää, ei nykyinen työttömyysturva välttämättä riitä.
Massatyöttömyys aiheuttaisi massasyrjäytymistä. Mitä mahdollisuuksia on peruspäivärahalla sinnittelevällä parantaa asemaansa, jos uusia työttömiä alkaa tippua niskaan kuin liukuhihnalta? Eivätkä ansiosidonnaisellakaan olevat ylistä korvaustensa suuruutta.
Jo nyt on Suomessa saatavissa työttömyyskassojen maksaman ansiosidonnaisen työttömyysturvan päälle vakuutusyhtiöistä lisäturvaa. Uhkana on työttömyysturvan pirstoutuminen terveydenhuollon tapaan, jossa liian heikko yhteiskunnan ylläpitämä järjestelmä kasvattaa rinnallaan yksityistä terveydenhoitoa ja erilaisia vakuutusjärjestelyjä.
Mielestäni nyt on korkea aika toteuttaa yleinen ansiosidonnainen työttömyysvakuutus. Se voitaisiin saada aikaiseksi säätämällä nykyinen ansiosidonnainen työttömyysturva ja siihen liittyvät vakuutusmaksut pakollisiksi kaikissa työsuhteissa. Tämä vaatisi nykyisten kassojen, ammattiliittojen, valtiovallan ja työnantajien välistä konsensusta tai aktiivista kamppailua.
Peruspäivärahan reilumpi korotus on tuiki välttämätön. Nykyistä ansiosidonnaista turvaa ei silti pidä ainakaan alentaa sen enempää määrän kuin kestonkaan osalta. Jälkeenjääneisyyden kompensoiva tasokorotus kuuluu mielestäni kaikille.
lehti 