Ensin oli yksi video, josta paisui lopulta älyttömät mittasuhteet saanut kohu. Pääministeri Sanna Marinin ympärillä velloneessa kohussa käytiin melkoisilla mutkilla – aina epämääräisiin huume-epäilyihin asti.
Tiedotusvälineiden kirjoittelussa ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä, mutta yksi reaktio nousi poikkeuksellisen voimakkaana esiin. Toimittajat joutuivat itse valtaisan kritiikin kohteeksi.
Keskustelua toimittajista ja tiedotusvälineistä käytiin pitkälti sosiaalisessa mediassa, mutta kritiikin määrästä kertoo hyvin muutama reaktio. Ylen uutispäätoimittaja Riikka Räisänen kirjoitti pitkästi, miksi Yle uutisoi aiheesta niin laajasti. Myös Helsingin Sanomain politiikan toimituksen esimies Jussi Pullinen kirjoitti, miksi asia oli hänen ja lehden mielestä niin iso uutinen.
Mediakritiikissä ei ole mitään uutta eikä siinä, että tiedotusvälineitä syytetään kohujen paisuttamisesta, sanoo viestinnän tutkija Timo Harjuniemi. Uutisointi aiheesta meni miten meni, mutta Harjuniemi nostaa mielenkiintoisena asiana esiin juuri keskustelun kääntymisen tiedotusvälineisiin.
– Media joutui sosiaalisessa mediassa kriittisen luupin alle, mikä kertoo, miten mediakritiikki on nykyään huomattavan paljon julkisempaa kuin aiemmin, Harjuniemi sanoo.
Harjuniemi huomauttaa, että toimittajia ja tiedotusvälineitä on kritisoitu aina. Aiemmin keskustelu vain pysyi pienen piirin puhinana, kun nyt tilanne on toinen.
– Sosiaalinen media tekee kritiikistä julkisempaa ja tuo yleisön mielenkiintoisella tavalla hyvin lähelle toimittajia, jotka ovat nykyään itse aika aktiivisia sosiaalisessa mediassa. Se tekee omalla tavallaan toimittajan ja yleisön välisestä suhteesta paljon intiimimmän kuin aiemmin.
Sosiaalisen median alustoista tämä näkyy juuri Twitterissä, jossa toimittajat ja poliitikot pyörivät. Moni yksittäinen toimittaja päätyikin vastaamaan Marin-kohun aikana joko oman työnantajansa tai koko media-alan toiminnasta.
Kutsu toimituksille
Tiedotusvälineet julistavat usein olevansa neljäs valtiomahti ja vallan vahtikoira. Näitä termejä myös Ylen uutispäätoimittaja Räisänen käytti omassa kirjoituksessaan. Ajatukseen kuuluu, että toimittajat ovat kansan puolustajia, kun he vahtivat muita valtiomahteja. Harjuniemi pitää asiaa pienenä paradoksina.
– Toisaalta kansaan on ehkä haluttu pitää tiettyä etäisyyttä.
Ennen sosiaalisen median aikakautta etäisyyden pitäminen olikin helppoa. Yhteyden tiedotusvälineeseen sai soittamalla tai lähettämällä kirjeen.
– Aiemmin kritiikki on ollut helpompi sivuuttaa. Nykyään se on vaikeampaa, ja kritiikistä on tullut julkisempaa. Se kutsuisi toimituksia ainakin miettimään, voisiko näitä käytäntöjä vähän avata, Harjuniemi sanoo.
Samaan hengenvetoon Harjuniemi lisää, että läpinäkyvyydestä ja toimitusprosessien avaamisesta tiedotusvälineet ovat puhuneet kauan.
Marin-tapaus ei todellakaan ole ensimmäinen, jossa toimittajat ovat joutuneet ryöpytyksen kohteeksi sosiaalisessa mediassa. Maahanmuutosta kirjoittaneet toimittajat ovat saaneet päälleen hirvittävän määrän vihapostia, yksittäinen toimittaja on saattanut huomata olevansa massiivisen pommituksen kohteena ja niin edespäin. Tutkimusten mukaan häirintä kohdistuu suurilta osin naisiin.
Kaikesta huolimatta moni toimittaja kokee läsnäolon Twitterissä välttämättömänä. Pienemmille tiedotusvälineille se on esimerkiksi paikka, jossa juttuja levitetään laajemmalle yleisölle.
Twitter onkin toimittajille uhka ja mahdollisuus, Harjuniemi hymähtää.
– Siellä yleisösuhde voi parantua terveellä tavalla. Toimittajat eivät ole vain kasvottomia robotteja, jotka toimivat osana uutiskoneistoa.
– Mutta kyllä siihen riskejäkin liittyy. Kritiikistä tulee intiimimpää. Etenkin kun on sosiaalisessa mediassa omalla nimellään ja omalla kuvalla, onko siellä objektiivisena uutistoimittajana samalla tavalla kuin on juttua kirjoittaessaan.
Suomessa tiedotusvälineet – toisin kuin esimerkiksi Britanniassa – korostavat puolueettomuuttaan. Tämä on korostunut 2000-luvulla, kun maakuntalehdet ovat siirtyneet avoimesta keskustan tukemisesta puhumaan ”oman maakunnan tukemisesta”.
Objektiivisuuden tavoittelu on johtanut toimittajien kesken erilaisiin käytäntöihin. Niihin Harjuniemi on törmännyt tekemissään tutkimushaastatteluissa.
– Moni toimittaja on sanonut, että he ovat tietoisesti tehneet päätöksen olla osallistumatta mihinkään keskusteluun. He saattavat olla sosiaalisessa mediassa ja levittää omia juttujaan siellä, mutta he eivät osallistu mihinkään keskusteluihin.
Syynä on ollut myös aiemmin mainittu vihapuhe.
– Korona-aikana moni toimittaja sai rankkaa palautetta esimerkiksi rokotejutuista. Monille on tullut allergia Twitteriä kohtaan.
Eriytyvä mediasuhde
Marin-kohun käydessä kovimmilla kierroksilla moni toimittaja huomasi istuvansa Twitterissä syytettyjen penkillä. Samalla mediakritiikkiä torjuttiin tutulla kaavalla eli sanomalla, että nyt vasen laita on suuttunut. Välillä oikea laita on suuttunut toimittajille, jolloin tiedotusvälineet voivat julistautua kärjistäen tolkun ääneksi.
Sinänsä asetelmassa on perää, Harjuniemi pohtii.
– Se kertoo ihmisten mediasuhteen eriytymisestä. Mutta kyllä kritiikin määrä varmasti yllätyksenä on tullut, ja se palautuu yleisösuhteeseen. Yleisöstä ollaan kiinnostuneita, ja sen käyttäytymisestä ollaan jopa fetisoituneen kiinnostuneita.
Sanna Marinin ympärille nousseessa kohussa toimittajat joutuivat itse valtaisan kritiikin kohteeksi.
Nykyään tiedotusvälineet seuraavatkin hyvin tarkkaan, millainen juttu ja otsikko keräävät verkossa lukijoita. Samalla seurataan sitä, kuinka pitkään jutun parissa viihdytään ja etenkin sitä, johtaako jutun lukeminen tilauksen tekemiseen.
– Se varmasti vaikuttaa siihen, millaiseksi päivittäinen uutistarjonta muodostuu, Harjuniemi sanoo.
Eli tiedotusvälineet ovat kyllä hyvin kiinnostuneita yleisöstä, mutta suhde on ollut melko yksipuolinen.
– Kun yleisö alkaa vaatia journalismilta itsereflektiota, silloin reaktio voi olla tietyllä tavalla sulkeutuva. Se voi palautua ammatin historiaan. Paradigmaattinen toimittaja on vähän ihmisten yläpuolella politiikan tapahtumia seuraava tyyppi.
Ajatukseen kuuluu, että muut kuin toimittajat eivät ymmärrä ammattia, kuten oikeastaan kaikissa ammateissa ajatellaan. Mutta toimittajilla ei sinänsä ole kelpoisuusvaatimuksia, vaan alalle voi tulla oikeastaan millä koulutuksella tahansa.
– Se voi korostaa tarvetta vaalia kollegiaalisuutta sulkemalla ryhmän ulkopuolisia keskustelun ulkopuolelle. Ennen se oli tosiaan helpompaa.
Olennaisin kysymys
Marin-kohussa mielenkiintoisinta oli Harjuniemen mukaan juuri se, kuinka se korosti yleisösuhteen muutosta. Entistä aktiivisempi yleisö tulee entistä lähemmäs journalismia, hän huomauttaa.
– Sosiaalisella medialla on kyky sekoittaa stabiilit instituutiot. Ne ovat murroksessa alalla kuin alalla. Murros ei tietenkään johdu pelkästään sosiaalisesta mediasta.
Media-alaan some-jättien nousu on iskenyt kovaa. Ne vievät lukijoita, mutta ennen kaikkea ne ovat vieneet rahaa. Suomalaiset tiedotusvälineet ovat menettäneet valtavia määriä ilmoitustuloja muutamalle yhtiölle.
Mutta palataan vielä pääministerikohuun. Sen tyynnyttyä voi alkaa pohtia, mitä siitä voisi oppia.
– Ymmärrän sen, että mikään uutisväline ei voi pysyä etäällä tuollaisesta kohusta, kun kaikki muut kirjoittavat siitä. Hyvä peruskysymys on silti edelleen se, mitä on tapahtunut.
uutiskirje 