Venäjän hyökättyä Ukrainaan kaikki eurooppalaiset ovat yhdessä tuumin tuominneet Venäjän aggressiot ja sen tekemät miehitykset. Krimin miehitykseen suhtautuminen oli valitettavasti liian lepsua, ja sellaista suhtautumista näkee lännessä valitettavan usein.
Israel on miehittänyt laittomasti Palestiinaa jo vuosikymmenien ajan ja harjoittaa apartheidia palestiinalaisia kohtaan riistäen heiltä kaikki elämän edellytykset: kodin, viljelysmaat, itsemääräämisoikeuden, tulevaisuuden.
Silti puhutaan konfliktista näiden kahden kansan välillä. Israel kohdistaa valtion terroria ja massiivisia sortotoimia palestiinalaisia kohtaan. On monia ja usein kristityiksi itseään kutsuvia, joiden mielestä Israelia ei saa kritisoida ja kritiikin väitetään olevan antisemitismiä. Sehän ei ole tietenkään totta.
Moni lapsi menettää Palestiinassa henkensä Israelin armeijan vuoksi. Milloin pysähdymme lapsensa menettäneen äidin tuskan äärelle? Sen kokeneena tiedän, mitä se on. Silmitöntä kipua, johon ei kuole, vaikka hetkittäin niin toivoisikin. Raastavia vuotavia haavoja.
Vuosikymmeniä on kestänyt myös Kiinan Tiibetin miehitys, jossa se harjoittaa sortopolitiikkaa ja tuhoaa systemaattisesti tiibetiläistä kulttuuria. Se ei ole estänyt lännen ja Suomen kauppasuhteita.
Samoin Kiina suorittaa parhaillaan etnistä puhdistusta Xinjiangissa. Siitä on sentään edes puhuttu, mutta toimia tilanteen ratkaisemiseksi emme näe, ja kauppa sujuu kuten ennenkin. Uiguurien kärsimys jatkuu.
Missä ovat pakotteet Israelia ja Kiinaa kohtaan? Välitämmekö muista vain silloin, kun oma nahkamme on uhattuna ja silti odotamme esimerkiksi Aasian maiden tuomitsevan Venäjän toimet? Ehkä onkin niin, että Euroopan ulkopuoliset maat näkevät tekopyhyytemme läpi ja jättävät meidät oman onnemme nojaan. Miksi eivät?
Maarit Snellman
Kaarina
uutiskirje 
