Vuosi sitten KU:n pääkirjoituksen otsikko kuului ”Euroopassa on yksi sodanlietsoja – Vladimir Putin”. Tilanne on edelleen sama, sotaa lietsoo vain yksi taho.
24. helmikuuta 2022 Venäjä aloitti täysimittaisen hyökkäyksen Ukrainaan. Kremlissä kuviteltu paraatimarssi on muuttunut kulutussodaksi, jossa satoja tuhansia ihmisiä on kuollut ja haavoittunut. Venäläisten sotarikokset ovat olleet puistattavia.
Venäjä ei kuitenkaan ole perääntymässä. Päinvastoin, käytännössä diktaattorin asemaan noussut Putin on kiihdyttänyt entisestään maan militarisointia. Hallinto saa koko ajan enemmän fasistisia piirteitä.
On helppo olla samaa mieltä Aleksanteri-instituutin entisen johtajan Markku Kivisen kanssa. Kivinen sanoi KU:n verkkosivuilla joulukuussa julkaistussa haastattelussa, että Putinin Venäjässä ei ole mitään vasemmistolaista.
Nyky-Venäjä ammentaa periaatteensa valkoisen Venäjän historiasta. Ainoastaan Neuvostoliiton käymä toinen maailmansota, sopivasti historian käänteitä vääristeltynä, sopii Putinin kertomukseen. Venäjää johti silloinkin ukrainalaisia raa’asti murhannut ihminen, Josif Stalin.
Reaktio Venäjän hyökkäyssotaan on Euroopassa ollut samaan aikaan rohkaiseva ja surullinen. Rohkaisevaa on, että Ukrainaa on tuettu monin eri tavoin. Kuten osuvasti on todettu: Jos Venäjä lopettaa sotimisen, sota päättyy. Jos Ukraina lopettaa sotimisen, se katoaa.
Aseiden lisäksi Ukraina tarvitsee paljon muutakin, mutta nyt puhuvat eniten aseet. Niin kauan kuin Venäjä ei ole valmis myönnytyksiin, mikä tarkoittaisi käytännössä vetäytymistä kaikilta sen valloittamilta alueilta, ei sota voi päättyä. Se on myös surullisinta nykyisessä tilanteessa, koska mistään tällaisesta ei ole merkkejä. Putinille Ukrainaa ei itsenäisenä valtiona ole olemassa.
Euroopassa on tämä myös ymmärretty. Samalla on ymmärretty, että kansallisvaltioiden Eurooppa tarvitsee yhtenäisyyttä. Monikriisisessä maailmassa kansallisvaltiot eivät kykene yksin vastaamaan kaikkiin uhkiin.
Surullista kehityksessä on se, että uhkiin on lähdetty vastaamaan pitkälti sotilaallisin keinoin. Suomessakin on hehkutettu, kuinka puolustusvoimat saa monta miljardia lisää aseostoihin.
Yhteiskuntien militarisoituminen ei ole koskaan ollut hyvä asia.
Suomi oli vuosi sitten hyvin erilainen maa. Sotilasliitto Naton jäsenyyden kannatus pomppasi ennätyksiin pian Venäjän hyökkäyksen alettua. Samalla eteni ennätysvauhtia prosessi, jonka myötä Suomi ja Ruotsi päätyivät hakemaan sotilasliiton jäsenyyksiä.
Olisi varmasti paikallaan tehdä kunnon tutkimus tuosta keväästä ja siitä, kuinka nopeasti Suomessa tehtiin hyvin merkittävä päätös ja päädyttiin allekirjoittamaan todella ongelmalliseksi osoittautunut yhteisymmärryssopimus Turkin kanssa.
Itsekritiikkiä tulee myös KU:n harjoittaa. Tässäkin lehdessä peräänkuulutettiin päätöksentekoon vauhtia, kun ehkä maltti olisi ollut enemmän paikallaan.
Monelle vasemmistolaiselle Suomen päätyminen Naton jäseneksi on järkytys. Samalla on monia vasemmistolaisia, jotka jäsenyyttä kannattavat. Nato-jäsenyydestä voi perustellusti olla monta mieltä, mutta yksi asia on varma. Putinin Venäjä ajoi Suomen Natoon, Suomen eliitti ei siihen olisi ikinä yksin kyennyt.
Kirjoittaja on KU:n päätoimittaja
uutiskirje 