Naisia kehotetaan varomaan pimeällä ja yksin liikkumista. Turhaan. Tilastollisesti oma koti on naiselle yhä vaarallisin paikka. Suomessa tulee entisen tai nykyisen kumppaninsa tappamaksi noin kaksi naista kuukaudessa. Se ei ole mikään harvinanen tapaus, vaan toiseksi yleisin henkirikostyyppi. Useimmiten myös seksuaalisen väkivallan tekijä on uhrin oma kumppani.
Suomalaisnaisista joka toinen on kohdannut joskus väkivaltaa entisen tai nykyisen kumppaninsa taholta. Vaikka mukaan laskettaisiin vain fyysinen ja seksuaalinen väkivalta, puhutaan silti joka kolmannesta naisesta. Joka viidettä on vainottu.
Henkistä väkivaltaa ei käy vähätteleminen. Joskus se koetaan jopa pahemmaksi kuin fyysinen väkivalta. Henkisellä väkivallalla voi olla yhtä vakavat seuraukset kuin fyysisellä, jossa se on myös aina mukana ja jota se edeltää. Halventaminen ja uhkailu esimerkiksi eivät kuulu normaaleihin riitoihin. Pelko on hyvä mittari: terveessä ihmissuhteessa sille ei ole sijaa.
Tavalla tai toisella sen tavoitteena on usein naisen seksuaalisuuden kontrollointi.
Suomi on naisille Euroopan unionin toiseksi väkivaltaisin maa. Tämä ei välttämättä näy katukuvassa. Jokainen vähän enemmän matkustellut tietää, että keskimäärin kadulla saa kulkea suhteellisen rauhassa, jos vertaa vaikka eteläisempään Eurooppaankin. Naiset kuitenkin kuolevat entisten tai nykyisten kumppaniensa käsien kautta useammin kuin EU:ssa keskimäärin.
Vammaiset ja ulkomaalaistaustaiset naiset kokevat väkivaltaa vielä moninkertaisesti enemmän kuin muut. Yleisesti voidaan todeta, että kuuluminen johonkin vähemmistöön tai muulla tapaa haavoittuvassa asemassa oleminen lisää väkivallan riskiä. Yhteiskunnallinen asema ei siltä kuitenkaan suojaa: kumppaniensa pahoinpitelemiksi ja murhaamiksi joutuvat naiset yhteiskuntaluokasta riippumatta. Niin ikään tekijät eivät läheskään aina ole päihtyneitä.
Lähisuhdeväkivallan uhreista noin kolme neljästä on naisia, ja tekijöistä noin kolme neljästä miehiä. Naisten kohtaama väkivalta on keskimäärin vakavampaa, pidempikestoisempaa ja toistuvampaa. Ilmiö on siis selkeästi sukupuolittunut.
Moni ei vieläkään kestä tämän ääneen sanomista, ja se on osa ongelmaa: naisten kohtaaman väkivallan vähättelyä. Nainen väkivallantekijänä ei ole tietenkään yhtään sen toivottavampi asiaintila, ja väkivaltaa kohtaavan miehen osa luultavasti vielä stigmatisoidumpi kuin naisen. Mutta niin kauan kuin ilmiö on näin selkeästi sukupuolittunut, on turha viedä keskustelua sivuraiteelle silloin, kun yritetään puhua itse asiasta.
Globaalisti naisiin kohdistuvan väkivallan räikeimpiä muotoja edustavat kunniamurhat, ihmiskauppa, sukuelinten silpominen, pakkoavioliitot, pakkoabortit ja -sterilisaatiot. Maailman naisista joka kolmas on kohdannut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa. Tavalla tai toisella sen tavoitteena on usein naisen seksuaalisuuden kontrollointi.
Jopa kolmannes 18–35-vuotiaista saksalaismiehistä pitää naisiin kohdistuvaa väkivaltaa hyväksyttävänä, kertooSaksan Plan International. Yhtä moni on väkivaltaa myös käyttänyt. Luku on melko pysäyttävä – puhutaan kuitenkin nuorista miehistä. Asenteiden tunkkaisuudesta kertoo sekin, että miltei puolet samasta ryhmästä koki homoseksuaalisuuden julkiset ilmaisut häiritsevänä.
Naisviha – ja näköjään myös homoviha – elää ja voi hyvin myös Euroopassa. Naisjärjestöt puhuvat raiskauskulttuurista, joka tarkoittaa kaikkia niitä asenteita ja tapoja, joilla väkivaltaa vähätellään ja uhreja syyllistetään siitä.
Jopa naisvihasta puhuminen herättää vastustusta. Monen on vaikea mieltää eriasteista väheksyntää, halveksuntaa ja häirintää vihan ilmauksiksi. Se ei toisaalta ole ihme: tällaiset asenteet ovat niin syvällä kulttuurissamme samalla tavalla kuin ovat rasistisetkin asenteet. Samalla tavalla kuin ei tarvitse olla tietoisesti ja tarkoituksella rasisti voidakseen käyttäytyä rasistisesti, ei tarvitse olla tietoisesti tarkoituksella sovinisti käyttäytyäkseen sovinistisesti. Se tulee tässä kulttuurissa helposti ”itsestään”.
Väkivalta on myös ylisukupolvinen ilmiö. Sotatrauman kaltaisen väkivallan perinnön tiedetään vaikuttavan jopa kolmanteen ja neljänteen sukupolveen. Tämä on varmasti yksi selitys suomalaisten väkivaltaisuudelle, mutta ei yhtään sen kummoisempi oikeutus. Väkivaltaa lapsena kokeneen tai muuten traumatisoituneen tehtävänä on katkaista kierre. Siihenkin tarvitaan resursseja.
Ensin tarvitaan kuitenkin ymmärrys siitä, ettei väkivalta kerta kaikkiaan kuulu lähisuhteisiin. Kuritusväkivaltakin on ollut laissa kiellettyä jo kohta 40 vuotta, mutta suomalaisvanhemmista yhä noin kuudesosa pitää sitä oikeutettuna, miehet naisia useammin. Niin ikään itse lapsena kuritusväkivaltaa kokeneet oikeuttavat sen muita useammin. Asenteet ovat viime vuosina jopa lieventyneet, eikä ”lievän” väkivallan haitallisuutta lapselle aina ymmärretä.
Vastuuntuntoinen löytää ratkaisun ongelmaan, vastuun väistelijä löytää selityksen.
Minulta kysyttiin hiljattain Kulttuuriykkösessä, mikä on suurin rakenteellinen sukupuoleen liittyvä tasa-arvo-ongelma Suomessa. Vastasin hoivan aliavostus – sekä kodin piirissä tapahtuvan että ammattimaisen hoivan – koska se on massiivisin, läpäisevin ja koskettaa jossain elämänvaiheessa aivan jokaista.
Hyvänä kakkosena voisi tulla naisiin kohdistuva väkivalta: myös sen vaikutukset ulottuvat jok’ikisen ihmisen elinpiiriin, tiedostettiin tätä tai ei. Ja useinhan asiasta puhutaan kuin se koskisi aina joitain muita jossain muualla.
Naisiin kohdistuvan väkivallan oheiskärsijöinä ovat usein lapset. Pahimmillaan he menettävät sekä äidin (kuolemalle) että isän (vankilalle), mutta jo pelkkä väkivallan uhan alla eläminen vahingoittaa lapsia. Ei lasten tarvitse välttämättä koskaan edes nähdä mitään suoranaisesti väkivaltaista, he aistivat sen kyllä. Pitkäaikainen traumatisoituminen kasvuiässä tulee kalliiksi myös yhteiskunnalle, muodossa jos toisessakin.
Väkivallan ehkäisy on tavallaan kokoaan suurempi kysymys. Keskeistä on esimerkiksi naisten taloudellinen riippumattomuus, mitä kautta kysymys kytkeytyy myös hoivaan ja sen arvostukseen. On myös silkkaa osaamattomuutta: henkisen väkivallan tunnistamisessa ja vakavasti ottamisessa on petrattavaa jopa väkivaltaa työssään kohtaavilla ammattilaisilla.
Asennetasolla siihen voi onneksi vaikuttaa jokainen, etenkin mies. Luojan kiitos on myös heitä, joilla on selkärankaa vetää asian suhteen selvä raja niin omalla kuin muidenkin kohdalla. Ja se alkaa muuten viimeistään siitä, että kieltäydytään huorittelusta ja ämmittelystä, ja puututaan siihen muidenkin kohdalla.
Siinä, missä vastuuntuntoinen mies katkaisee kierteen omalla kohdallaan, siis löytää ratkaisun ylisukupolviseen ongelmaan, vastuun väistelijä löytää aina selityksen. Ehkä ”sillä oli hyvä syy”, ehkä ”se ansaitsi sen”, ehkä ”niin vain kävi”. Päässä napsahtaa, tiedättehän te, minkäs sille mahtaa.
Pohjalla on aina uskomus, että fyysisesti vahvemmalla on oikeus kohdistaa väkivaltaa heikompaansa. Että näin on oikeutettua tehdä – jos tarpeeksi vituttaa [ja muut kootut selitykset]. Että toisen mitä perustavimmanlaatuiset ihmisoikeudet on ihan okei mitätöidä fiiliksen mukaan. Tämän uskomuksen purkamisesta on jokainen henkilökohtaisesti vastuussa.
Ratkaisuja tarvitaan kuitenkin ensisijaisesti rakennetasolla. Resursseja naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyyn tuntuu valtiolta kuitenkin löytyvän niin ikään fiiliksen mukaan eli kehnonlaisesti, vaikka Suomi on saanut asiasta lukuisia huomautuksia muun muassa YK:n ihmisoikeusneuvostolta.
Myös monet oikeuskäytännöt laahaavat jossain menneellä vuosituhannella. Yhä edelleen poliisille asti päätyneitä lähisuhdeväkivaltatapauksia ohjataan esimerkiksi sovitteluun, mikä on täysin käsittämätön ja kestämätön käytäntö.
Milloin tämä yhteiskunta on valmis kantamaan vastuunsa ja lopettamaan naisiin kohdistuvan väkivallan?
uutiskirje 
