Kolumni / Tuula-Liina Varis
Miten kirjoja luetaan? Miten kirjoja pitäisi lukea?
Tyhmiä kysymyksiä, joihin ei voi vastata kuin yhdellä tavalla: ihan miten tahansa. Ihmisen kirjamieltymykset, hänen lukukokemuksensa, se mitä hän saa kirjasta irti ja mitä ei saa, kertovat enemmän lukijasta kuin kirjasta. Kirjat lukevat meitä, sanotaan, ja juuri siitä on kysymys. Tämä tosiasia koskee myös ammattilukijoita eli kriitikoita. Ammattitaitoinen, perusteltu kriitikki – jota kaiken mutuhutun ohessa sentään vielä kirjoitetaan ja julkaistaan – on erinomainen opastus kirjan maailmaan ja kirjailijan päämääriin, mutta ehdoton auktoriteetti kriitikko ei ole. Ammattitaitoisinkin kriitikko voi kirjoittaa vain oman elämänkokemuksensa läpi, paitsi tietämyksensä myös omien mieltymystensä, omien inhimillisten heikkouksiensa ja vahvuuksiensa leimaamaa tekstiä.
Miten vuosikymmenet vankilassa virunut vanha mies voi sopeutua maailmaan, jolle ei ole mitään merkitystä sillä, minkä puolesta hän omasta mielestä ja aikoinaan toveriensakin mielestä ”uhrautunut”?
Nämä ovat itsestäänselvyyksiä, mutta silti joskus häkeltyy, kun törmää johonkin täysin oman lukukokemuksen vastaiseen näkemykseen. Minä törmäsin Oscar Rossiin ja hänen kritiikkiinsä Bernhard Schlinkin romaanista Viikonloppu.
Saksalainen Bernhard Schlink on maansa ja koko Euroopan tämän hetken tärkeimpiä kirjailijoita, joka käsittelee vakavasti niitä syyllisyyden ja hyvityksen teemoja, jotka liittyvät Saksan 1900-lukuun, erityisesti natsimenneisyyteen ja rooliin toisessa maailmansodassa. Nobelisti Günter Grassin tavoin Schlink näkee menneisyyden hirmutekojen yhä jatkuvan traumatisoivana kirouksena sotasukupolven lapsissa ja heidän lapsissaan. Jo se, että näitä syyllisyyden ja hyvityksen teemoja yhä käsitellään saksalaisessa nykykirjallisuudessa, vaikka sotasukupolven lastenlapsetkin ovat jo ehtineet keski-ikään, todistaa trauman olemassaolosta.
Syyllisyyden ja sukupolvien yli lankeavan kirouksen ikiaikaista teemaa käsittelee muuten myös vuoden 2003 kirjallisuuden nobelisti J.M. Coetzee viimeisimmässä suomennetussa teoksessaan Huonon vuoden päiväkirja. Hänen kirottunsa on George W. Bush lakeijoineen, ja yhteys Saksan 1900-luvun historiaan on selvä.
Viikonloppu on Schlinkin neljäs suomennettu teos. Tunnetuin hänen romaaneistaan on 1998 suomeksi julkaistu Lukija, ravisuttava kertomus oudosta lemmensuhteesta ja kauheasta menneisyydestä sen taustalla.
Viikonloppu on kertomus entisen RAF-terroristin Jörgin ensimmäisestä viikonlopusta vapaudessa yli 20 vuotta kestäneen vankeuden jälkeen. Huolehtivainen sisar Christiane haluaa juhlistaa veljen vapautta kutsumalla omistamaansa vanhaan kartanoon joukon vanhoja ystäviä ja aatetovereita, jotka aikoinaan olivat enemmän tai vähemmän mukana RAF-järjestön toiminnassa. Jörg on kuitenkin ainoa murhaaja, ainoa vankeudessa istunut.
Koolla on sangen merkillinen seurakunta, ja joukkoon tuppautuu vielä vanhojen terroristien nuori fanittaja, oikea perskärpänen, joka yrittää kaikin keinoin saada Jörgin julistamaan median kautta uskollisuuttaan vanhalle vallankumouksellisuudelle. Mutta Jörg, niin kuin ei kukaan mukaan, voi astua kahta kertaa samaan virtaan.
Sillä maailma on toinen, entistä kahtiajakautunutta Saksaakaan ei enää ole, arvot ovat toiset, entiset ystävät ovat henkisesti umpivieraita. Miten vuosikymmenet vankilassa virunut vanha mies voi sopeutua maailmaan, jolle ei ole mitään merkitystä sillä, minkä puolesta hän omasta mielestä ja aikoinaan toveriensakin mielestä ”uhrautunut”?
Mitä vanha terroristi ylipäätään voi uudessa maailmassa tehdä?
Minua romaanin teemat hätkähdyttivät ja jäivät mietityttämään pitkäksi aikaa. Sillä toden totta: jos murhaajaa ei tuomita kuolemaan eikä hän itse tapa itseään (niin kuin jotkut tekivät), jonain päivänä hänen on astuttava ulos vankilasta, palattava vangista kansalaiseksi.
Schlink esittää pohdittavaksi myös sen, millä tavalla nuorten terroristien omien vanhempien menneisyys natsi-Saksassa vaikutti RAF:in tapaisten solujen syntymiseen. Kantoivatko lapset syyllisyyttä siitä, mitä heidän vanhempansa olivat tehneet tai ainakin vaieten hyväksyneet? Oliko terrorismi ”kostoa” kapitalismille? Vai isänmurhaa? Kuinka monen sukupolven läpi menneisyyden uhrit langettavat kirouksen jälkeen tuleville?
Jörg tuntee houkutusta mennä mukaan nuoren faninsa hankkeeseen ja julistaa julkisuuteen vanhoja vallankumousteesejään. Mutta mitä ne merkitsisivät nykyisessä, läpikapitalisoituneessa maailmassa, jossa sosialistista Saksaakaan ei enää ole eikä missään maailmassa järjestelmän muutokseen saati kumoukseen pyrkivää vastavoimaa kapitalismille? Terrorismia on entistä enemmänkin, mutta nykyiset terroristit eivät edes kuvittele toimivansa parantaakseen yhteiskuntaa, joissa elävät. He haluavat tuhota sen.
Hesarissa (HS 10.1.) Viikonlopun arvostellut Oscar Rossi päätyi lukijana toisenlaisiin aatoksiin. Hänen mietintämyssyään eivät saaneet liekehtimään havainnot RAFin murhaajien suhteista natsimurhaajiin. Kun minun päässäni kirjan teemat pyörivät pitkään lukemiseen jälkeenkin, Rossi lähinnä kiusaantui kirjan selittelevistä repliikeistä ja psykologisista alleviivauksista.
Minut ällistytti tämä: ”Hauskinta Schlinkiä lukiessa on se, että mieleen nousee Enid Blytonin Viisikko-sarja. Viikonloppu voisi oikein hyvin olla kertomus entisten lapsiseikkailijoiden tapaamisesta kaikkien näiden vuosien jälkeen.”
Olemme Oscar Rossin kanssa eri sukupolvea. Selittääkö se jotain? Minun nuoruudessani Saksan terroristiryhmien toiminta oli kauheaa totta, Rossi taisi siihen aikaan vielä leikellä pupujusseja paperista päiväkodissa. Minulle Schlinkin kirjan teemat esittäytyvät todella tapahtuneen valossa. Rossi on kuitenkin lukenut jo maailmansodan ajoilta asti julkaistuja Blytonin Viisikkoja, joista minä taas en ole lukenut ainuttakaan. Ahmin kirjoja, mutta seikkailukirjat eivät koskaan kiinnostaneet minua vähääkään.
Totisesti, kirjat lukevat meitä, ja joskus siitä saa kummastuksekseen lukea todistuksen jopa sanomalehdestä.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 