Ymmärrys siitä, mikä lapsi on ja mitä tarvitsee, on kehittynyt yksin sadan vuoden aikana valtavasti. Lapsia ymmärretään paremmin ja arvostetaan enemmän kuin aiemmin. Lapsuus on monin tavoin turvallisempaa kuin koskaan. Tämä on erinomaista kehitystä.
Samaan aikaan lapsuudesta on tullut vaivihkaa tullut hyvin kontrolloitua: vanhemmalle projekti, jossa täytyy onnistua (vaikka vanhemmuudessa voi vain epäonnistua) ja yhteiskunnalle sijoitus, joka toivottavasti tuottaa tasalaatuista lapsimassaa tulevaisuuden tarpeisiin.
Varhaiskasvatuksen ammattilaisilta kuulee joskus epävirallisesti, etteivät lapset osaa enää leikkiä. Mielikuvitusmaailmoja rakenteleva ja niihin uppoutuva eskarilainen alkaa olla poikkeus.
Ei se ole lasten vika eikä vanhempienkaan, jotka toimivat niin kuin hyvien vanhempien odotetaan toimivan: viettävät aikaa lastensa kanssa ja järjestävät näille virikkeellistä toimintaa. Niin kuuluukin. Leikille ei vain tahdo löytyä enää aikaa eikä tilaa kaiken ohjatun ja aikataulutetun toiminnan lomassa.
Lapsuus on päämäärä.
Lapsuuden mittaamisen, arvioinnin ja kehittämisen kääntöpuolena on, että aidosti vapaasta ajasta ja leikistä on tullut ikään kuin ylijäämää ja turhuutta, vaikka juuri siinä lapsi oppii ja harjoittelee elinikäisiä taitoja. Tosin ajattelen, että lapsuus on päämäärä itsessään, ei pakollinen välivaihe matkalla aikuisuuteen.
On kauheaa, että näinä aikoina paitsi tieteen ja taiteen, myös leikin tärkeys pitää perustella hyötynäkökulmasta. Vaikka leikki on myös hyödyllistä, sitä ei pitäisi valjastaa tulevaisuuden palvelukseen, vaan säilyttää aidosti odotuksettomana tilana. Sellaisena, johon aikuiset eivät puutu kuin pakosta.
Tässä on tietysti vaaransa. Nimittäin tosi vapautta lapsuudessaan maistaneet eivät unohda tuota makua koskaan. Se vaikuttaa siihen, millaista elämää he tavoittelevat, mihin tyytyvät ja mistä käsin ohjautuvat – muiden odotuksista vai sisältäpäin.
Tunnetaitojen opettelu, harrastaminen ja varsinkin yhteinen tekeminen vanhemman kanssa ovat kaikki tärkeitä ja asioita. Mutta uskon, että yhtä tärkeää on antaa lapselle myös lomaa jatkuvasta mikromanageroinnista, itsereflektoinnista ja itsensäkehittämisestä.
Lapsen pitää saada myös olla rauhassa ja tylsistyä, olla vaan. Mikäpä sen mukavampaa kuin puuhailla jotain yhdessä, mutta vanhemman ei ole pakko olla nonstop-ohjelmatoimisto eikä ehkä kannatakaan. Tylsistyminen ruokkii luovuutta ja toisaalta taito olla tekemättä mitään on katoava luonnonvara.
On päivänselvää, etteivät liika hössöttäminen tai parjattu intensiivinen vanhemmuus ole uhkia lapsen hyvinvoinnille. Välinpitämättömyys ja kaltoinkohtelu ovat. Onhan näitä oikeitakin ongelmia eikä ”liika välittäminen” ole yksi niistä. Lasta ei voi pilata läsnäololla, liikaa ei voi rakastaa.
Lasta ei voi pilata läsnäololla.
Mutta jokin tässä kaiken kalenteroinnissa, läpirationalisoinnissa ja ryppyotsaisessa sparraamisessa silti hankaa vastaan. Eikö oikeus tehdä (aikuisen silmin) hyödyttömiä ja järjettömiä asioita ja kyky iloita niistä ole kuitenkin aivan lapsuuden ytimessä? Mitä seuraa siitä, jos tuo tila ja taito katoavat?
Ankeampi lapsuus ainakin.
Ja kyllä, olen osa ongelmaa. En ikipäivänä uskaltaisi antaa lasteni liikkua niin vapaasti kuin vielä itse olen saanut. Mutta yritän parhaani mukaan antaa aikaa ja tilaa lasten maagisille ja omalakisille maailmoille. Opettaa taitoja, jotka pikku hiljaa vähentävät heidän riippuvaisuuttaan minusta, auttavat navigoimaan maailmassa omin päin.
Monia ärsyttää lastenpsykiatri Jari Sinkkonen – hän kun perustaa mielipiteensä vankalle kokemukselle vaihtuvien tuulien sijaan. En ole itsekään Sinkkosen (enkä kenenkään muunkaan) kanssa kaikesta samaa mieltä, mutta hän on johdonmukaisesti puolustanut paitsi turvallisen kiintymyssuhteen, myös leikin merkitystä lapselle.
Viimeksi Sinkkonen, terapiatyön ammattilainen itsekin, kohahdutti kyseenalaistamalla psykokulttuuria ja peräänkuuluttamalla sitkeyttä elämään kuuluvien vastoinkäymisten edessä.
Ei hän sanonut, ettei kenenkään pitäisi koskaan käydä terapiassa, vaan: ”Meidän pitäisi katsoa tätä ympäröivää yhteiskuntaa, että mikä tässä on näin pahemman kerran perseellään.”
Olen samaa mieltä Sinkkosen kanssa siitä, että jos vähän kaikki tuntuvat tarvitsevan terapiaa, on ehkä syytä kääntää katse ympäröivään maailmaan. Eikö siinä saa olla sellainen kuin on? Sairastuttaako se ihmiset? Vai eivätkö he saa kunnollisia valmiuksia pärjätä siinä?
Kyllä, olen osa ongelmaa.
Tämä ajatus ei ole Sinkkosen, vaan omani: entäpä, jos kaikesta lapsuuden ja nuoruuden hallinnoimisesta, turboahtamisesta ja rankkaamisesta on osaltaan seurannut se, että kasvavien ihmisten usko pärjäämiseensä on kärsinyt?
Kai tarkoitus on kuitenkin auttaa heitä kasvamaan omatoimisiksi ja vastuullisiksi aikuisiksi, jotka eivät hyydy ensimmäisiin vastoinkäymisiin. Käykö niin, jos lapsi ei ole päässyt ratkaisemaan itse edes ”mitä tekisin” -tyyppistä ongelmaa?
Entä jos siitä, etteivät lapset saa olla lapsia, seuraakin, etteivät he koskaan todella kasva aikuisiksi?
uutiskirje 
